lauantai 23. maaliskuuta 2013

"FROM THE MIDST OF THE BATTLE"

Kirjoitukseni otsikko tulee Deuteronomiumin biisin otsikosta, koska se kuvastaa olotilaani ja ajatuksiani tällä hetkellä parhaiten.

Jaksoin uskoa viimeiseen saakka, ettei äidillä olisi syöpää.
Toisin kävi.
Kainalosta leikattu imusolmuke oli syöpää, eikä siinäkään vielä kaikki: kyseinen mollukka on rintasyövän etäpesäke, ei edes primäärikasvain. Nyt edessä on lisätutkimuksia. Maanantaina äiti pääsee koko vartalon magneettikuvaukseen, which is nice. Sielläpähän ainakin nähdään, onko tuo Iso S ehtinyt tehdä pesänsä muuallekin kuin vain rintojen ja kainaloiden imusolmukkeiden alueelle. Tiistaina on vuorossa ultraääniohjasteinen rinnan kudosnäytteen otto, ja pääsiäisen jälkeisellä viikolla on vuorossa lääkärin vastaanotto NKL:lla. Sinne menen mukaan, koska isäni ei kykene ottamaan töistä vapaata heti loman jälkeen. 

Olen alkanut suhtautua vähän turhankin rationaalisesti äidin sairauteen. Koetan ottaa etäisyyttä ottamalla tietyllä tavalla hoitajan roolia, vaikka omainenhan minä olen. 
Uskon kuitenkin tulevan ammattini olevan vahva lenkki tässä rumbassa, sillä osaan kysellä lääkäriltä oikeasti tähdellisiä asioita, kuten mahdollisen leikkauksen ja muiden hoitojen aikataulua, leikkauksenjälkeistä aikaa, käytännön asioita (peruukki, leikatun rinnan ja kainaloiden puoleisen käsivarren tukihiha kudosnesteiden kurissa pitämiseksi, sytostaatit, sädetys) sekä tietenkin kuvien tuloksia. 

Syöpä ei ole enää kuolemantuomio, mutta aina siihen joku kuoleekin. Yritän toisaalta ajatella positiivisesti ja toivoa, ettei tuo iso paha susi... ei kun siis syöpä olisi levinnyt luustoon tai synnytinelinten alueelle. Vatsan uä:ssä ei ainakaan näkynyt mitään epäilyttävää, ja keuhkotkin olivat kunnossa. Magneettikuvaus on kuitenkin paljon parempi keino nähdä pienetkin etäpesäkkeet ja sen perusteella lääkärit ja hoitohenkilökunta kykenevät tekemään päätöksiä ja rajata hoitolinjoja. Toivon ettei hoitolinjojen rajaukseen tarvitsisi lähteä, vaan äiti pääsisi operoitavaksi ja sen jälkeen hoitoihin. Mielessäni on kuitenkin käynyt sekin mahdollisuus, ettei syöpä taltukaan vaikka mitä tehtäisiin. 

Voisi kuvitella, ettei ajatus oman vanhempansa menettämisestä tuntuisi enää niin kauhean pahalta kun on joutunut jo hautaamaan oman vauvansa, mutta kyllä se vain tuntuu. Vanhemmat ovat kuitenkin aina vanhemmat, ja ajatus oman äitinsä hautaamisesta tuntuu musertavalta. Vanhemmillani on luja luottamus kuolemanjälkeiseen elämään taivaassa Jeesuksen luona. Välillä olen kirkunut heille Peikkiksen menetyksen jälkeen, ettei se minua lohduta, vaikka lapseni olisikin Jeesuksen luona, kun  minä en saa olla hänen kanssaan. Vähän samanlaisia ajatuksia herää tästäkin. Vaikka tietäisi äidin kipujen ja tuskien loppuvan kuolemaan, se ei lohduta äiditöntä kolmekymppistä naista.

Kyllä, äiti ja isä ovat tärkeitä ihmisiä minulle edelleenkin, vaikka olenkin jo aikuinen nainen. Heidän puoleensa voi kääntyä milloin vain. Toisaalta minulla on ollut aina kovin ambivalentti suhtautuminen äitiini suuresta ikäerostamme johtuen. Isä on aina ollut minulle se läheisempi vanhempi, se, jolta olen perinyt huumorintajuni ja jolle voin puhua oikeastaan mistä vain. Siitäkin huolimatta, että äidin kanssa ei aina voi keskustella, hän on minulle rakas ja läheinen. Ajatus siitä, ettei tätä taistelua voitettaisi ja tänä vuonna olisi edessä äidin hautajaiset, on musertava. Kyllähän siitäkin selviäisi, mutta aikaa se veisi. Oma lapsettomuuskin mietityttää näiden asioiden keskellä enemmän ja lisää äidin menettämisen pelkoa. Osa äidinkin geeneistä ja näin ollen elämästä jatkuisi omassa lapsessani, mutta nyt kun kohtunikin kumisee tyhjyyttään, se ei ainakaan tuo lisälohtua tilanteeseen.

Onpahan tässä tahattomassa lapsettomuudessa nyt kuitenkin se hyvä puoli, että jos (toivottavasti) äiti joutuu sytostaattihoitoihin, pääsen mukaan polille tsemppaamaan ja olemaan tukena. Sytostaatithan ovat teratogeenisia aineita, joten niiden läheisyydessä ja höyryissä ei oikein voi raskaana olla, ei edes läheisen tukena. Tokihan sytotiputuksissa on aivan erilainen turvasysteemi kuin normaaleissa infuusioissa, mutta kuitenkin. Lisäksi tässä on sekin hyvä puoli, ettei meidän tarvitse oksentaa kilpaa äidin kanssa ja tapella posliinijumalanhalausvuoroista. ;) Onneksi sain myös asunnon, johon pääsen muuttamaan vappuna. Sekin helpottaa elämääni suunnattomasti. Kykenen tarvittaessa menemään äidin tueksi kotiin, mutta saan myös omaa tilaa ja aikaa hengähtää ja unohtaa koko syöpäperkeleen.

Taistelu on vasta alussa, mutta joskus tuntuu että äiti haluaisi jo nyt heiluttaa valkoista lippua ja antautua. Tätä taistelua ei kuitenkaan ole vielä hävitty, joten ei kai tässä auta muukaan kuin potkia faijan ja siippani kanssa äitiä henkisesti persauksille ja pakottaa häneen taistelutahtoa. Asenne on kuitenkin iso juttu, jos haluaa selvitä vakavasta sairaudesta.

6 kommenttia:

  1. Olen haudannut syövän takia kymmenkunta ihmistä viimisen muutaman vuoden aikana. Niinkuin varmaan on ollut puhettakin. Minusta ei ollut olemaan tukena syöpähoidoissa, eikä varmasti niin käy myöskään tulevaisuudessa.

    Rintasyövän ennuste on käsittääkseni aika hyvä, mutta tsempit teidän perheelle. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän rintasyövän ennuste on hyvä, jos se ei ole ehtinyt tehdä metastaaseja ympäri kroppaa esimerkiksi luustoon. Sehän tässä eniten pelottaa. Ja on tosiaan ollut puhetta tuosta että olet joutunut hautaamaan syövän uhreja. Hyvä että olet tiedostanut oman jaksamisesi rajat ja sen, ettet halua mennä mukaan syöpähoitoihin. Minä yritän parhaani mukaan olla äidin mukana ja tukena, mutta voi olla että se raja tulee vastaan minullakin jossain vaiheessa. Saapa nähdä. Kiitos tsempeistä! <3 Ja voi olla, että kaiken tämän rumban keskellä saatan tarvita pienoisen hermoloman siellä päin... ;)

      Poista
  2. Oon pahoillani.. :/ Päivä kerrallaan vain jälleen kerran.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin. Kyllä tämä tästä. :) <3

      Poista
  3. <3 Kyllä Annis sinä itse olet sissien sissi <3 Äidillesi paljon voimia tulevalle hoitomatkalle ja paljon suojelusenkeleitä mukaan! Tsemppiä sinulle "tukimatkalle". Ei tämä rintasyöpämatka mitään herkkua ole ollut mutta asenne ratkaisee <3 Voimia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Matka on varmasti pitkä, tuskainen ja kivinen, mutta kyllä tästä selvitään. Tukikaljua en ehkä viitsi vetää, koska kuitenkin pitää työskennellä hoitoalalla ja saattaisin olla arveluttavan näköinen ilman hiuksia. :D Sissejä tässä ollaan kaikki, tavalla tai toisella.

      Voi olla että nykäisen hihasta blogissasi, jos tulee jotain kysyttävää käytännön asioista, kuten peruukeista, Kelan papereista ja niin edelleen. Ihanaa lukea, että sinä olet voiton puolella jo.

      Poista