perjantai 19. heinäkuuta 2013

THREE YEARS AND STILL COUNTING

Tuntuu kuin se päivä olisi ollut vasta eilen. Tuntuu kuin siitä olisi kulunut vasta kaksi tuntia, kun kuulin ne kohtalokkaat sanat lääkärin suusta: "Valitettavasti sykettä ei löydy". Niiden sanojen jälkeen putosin jyrkänteeltä alas mustaan, tyhjään tilaan, jossa kukaan ei tuntunut kuulevan huutoani. Ensin tärisin mitäännäkemättömin silmin tuolilla istuen tuijottaen tyhjyyteen. Sen jälkeen itkin ja huusin kurkku suorana, välillä nauraen hysteerisesti. Se päivä oli todennäköisesti elämäni kamalin päivä, päivä jota kenenkään ei koskaan pitäisi kokea. Kenenkään ei pitäisi joutua synnyttämään kuollutta sikiötä. Kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan vanhemmuutta ilman lasta. Silti sen kokee aina joku.

Vaikka siitä päivästä tuntuukin kuluneen vasta vähän aikaa, totuus on että siitä on kulunut jo kolme vuotta. Huomenna on tasan kolme vuotta siitä, kun sain pieneksi hetkeksi syliini kauniin, tummatukkaisen tytön, jolla oli pituutta 50 cm ja painoa 2100 grammaa. Millainenhan Peikkis olisi nyt, jos hän olisi selvinnyt? On ehkä turha miettiä tällaisia, mutta aina välillä maalaan mieleeni kuvan topakasta, energisestä kolmevuotiaasta, joka kulkisi tumma, luonnonkihara tukka saparoilla farkkumekossa ja makkaralla olevissa sukkahousuissa. Hän puhuisi varmasti enemmän kuin kuuntelisi, kävisi läpi ehkä pahinta uhmaikää ikinä ja toisaalta hauskuuttaisi äitiään hassuilla jutuillaan, ihmettelisi maailman menoa ja olisi maailman rakkain ja ihanin leikki-ikäinen. Kuvittelen, kuinka hän kurottautuisi syliini antamaan pusuja. Kuvittelen hetket, joina käpertyisimme sohvannurkkaan lukemaan satukirjoja yhdessä, ja kuvittelen kuinka letittäisin pienokaiseni tukkaa ja olisin niin maan ylpeä osaavasta ja fiksusta tytöstä. Kuvittelen myös päiviä, joina rakkaani aiheuttaisi minulle ennenaikaista hiusten harmaantumista tempauksillaan, ja päiviä joina huudan naama punaisena pieneni metkuille.

Ainahan sitä saa kuvitella.
Milloin tämän kuvittelun lopettaa? Sittenkö, kun lapsen kuolemasta on kulunut viisi vuotta? Kymmenen? Kaksikymmentä? Vai lopettaako sitä koskaan? Luulen, että pieni Peikkikseni kulkee aina mukana sydämessäni. Luulen, että mietin vielä kuolinvuoteellanikin, millainen maailman täydellisin ja kaunein lapseni olisi minkäkin ikäisenä. Mietin, miten hän pärjäisi koulussa. Todennäköisesti itken nähdessäni Peikkiksen ikäisten lasten kulkevan ensimmäistä kertaa koulutiellä suhteettoman suuret reput selässään ja mietin, että minä en saa koskaan saattaa esikoistani kouluun. En saa ikinä olla hänen rippijuhlissaan enkä juhlia valmistumista tai ylioppilasjuhlia. Minusta ei koskaan tule Peikkiksen kumppaneille anoppia enkä saa koskaan Peikkiksen lapsenlapsia. Se sattuu syvälle sydämeen, vaikka menetyksestä onkin jo kulunut aikaa. Äiti vain on äiti, vaikka lasta ei olisikaan sylissä.

Oli aika ennen Peikkistä, ja nyt on aika Peikkiksen menetyksen jälkeen. Sen päivän jälkeen henkilökohtainen ajanlaskuni muuttui peruuttamattomasti, ja vaikka kuinka tahtoisin, en saa mistään aikakonetta niin että voisin muuttaa tapahtumien kulun. Minun on vain sopeuduttava. On sopeuduttava tähän elämään, ja on sopeuduttava siihenkin etten kenties koskaan saakaan Peikkikselle elävää pikkusisarusta. Onhan se julmetun epäreilua, mutta elämäänsä ei voi aina vaikuttaa itse.

Huomenna en jouda miettimään pienokaiseni syntymäpäivää, sillä lähdemme pitämään hauskaa rumem... siis paremman puoliskoni serkun häihin toiselle paikkakunnalle. Onneksi voin naamioida kyyneleeni siellä ilonkyyneliksi ja liimata kasvoilleni tekohymyn. Jos alkaa itkettää liikaa, voin aina painua vessaan nyyhkyttämään. 


Vuosipäiviin ei vain koskaan totu. Siitä on jo kolme vuotta, ja edelleenkin odotan ja toivon että saisin kantaa jonain kauniina päivänä sydämeni alla Peikkikselle pikkusiskoa tai -veljeä, jonka saan lopulta punaisena ja huutavana käärönä rinnoilleni synnytyssalissa, ja jonka saa ihan oikeasti viedä kotiin saakka, Peikkiksestä kun jäivät muistoksi kotiin vietäväksi vain valokuvat, käden- ja jalanjäljet ja hiustupsu. Ehkä minä vielä saan kokea ensimmäisten hampaiden puhkeamisen, kävelemään oppimisen, koulutielle saattamisen ja kaikki nuo asiat, joita en ole saanut Peikkiksen kanssa kokea. Ehkä. Siihen haluaisin ainakin yrittää luottaa.

5 kommenttia:

  1. Mitkään sanat ei auttaneet silloin ja eivät auta nytkään, mutta tiedä silti että täällä ollaan ja halataan sua virtuaalisesti kunnes nähdään ja voin halata oikeasti.

    Pitäkää hirmuisen kivaa siellä juhlissa vupsipäivästä huolimatta!

    VastaaPoista
  2. <3 Hyvää taivas syntymäpäivää Peikkikselle ja äidille juhlamieltä huomiselle kaikesta huolimatta.

    VastaaPoista
  3. Kävin lukemassa ja itkemässä <3

    VastaaPoista
  4. Kyynel vierähti, jos toinenkin. Voin vain aavistaa kuinka kipeää tekee. Onneksi vuosipäivä on vain kerran vuodessa. <3

    VastaaPoista
  5. Voi Annis <3 Mä uskon ja toivon, että se päivä vielä tulee, kun saat rutistaa Peikkiksen pikkusisarusta sylissäsi ja kuiskata taivaalle, että isosiskon pitää sitten katsoa vähän pienen perään. Halirutistus <3

    VastaaPoista