Työtoverini Maria kirjoitteli blogissaan postauksen siitä, mitä tekee työkseen, miten hommaan ajautui ja mitä on tehnyt ennen nykyistä työtään. Inspiroiduin siis, eihän tässä lomalla ole oikein muutakaan tekemistä kuin A) päivittää blogia, B) katsoa tv:tä, C) juhlia (ei onnistu tilin saldoa vilkaistuani) tai D) nukkua. Ketään ei kuitenkaan kiinnosta, mutta ei se mitään, blogini lukeminen ei missään tapauksessa ole pakollista, enkä ole viemässä ketään raastupaan lukematta jättämisestä tai kommentoimattomuudesta. Pitäähän tätäkin päivittää joskus muillakin asioilla kuin äidin syövällä, omalla menetykselläni tai lapsettomuusväninöillä.
Olen tehnyt elämäni aikana kaikenlaisia töitä. Elämäni ensimmäinen kesätyö oli 14-vuotiaana koiran ulkoilutus, ruokkiminen ja hoitaminen isännän ollessa jatkuvasti matkoilla. Siitä sitten ajauduin 17-vuotiaana puhelinhaastattelijaksi, ja abivuoden jälkeen ajauduin viettämään välivuottani McDonaldsin leipiin. Tein kassalla duunia, ladoin ranskalaisia perunoita pusseihin, huutelin hampurilaistilauksia, kiikutin tilauksia pöytään, hymyilin, tein pehmiksiä ja McFlurryja, hikoilin, v*ttuunnuin ja opiskelemaan päästyäni totesin, ettei enää ikinä. Näen muuten yhä edelleenkin painajaisia siitä työpaikasta, vaikka viimeisestä työvuorosta kyseisen ylikansallisen yhtiön leivissä on jo lähes kymmenen vuotta. Mäkkärin jälkeen ajauduin tekemään eri firmojen tuote-esittelyjä teologian opintojen ohella, ja tykkäsinkin hommasta. Välillä se oli vain yksinäistä ja yksitoikkoista. Päätettyäni vaihtaa alaa ajauduin tekemään oman alan hommia ensin harjoittelujen muodossa (muistan ikuisesti ensimmäisen harjoitteluni vanhuspuolella ja luulin kaiken duunin olevan yhtä yksitoikkoista), sittemmin kesätöiden ja keikkatöiden muodossa.
Elämässäni sattuneiden surkeiden sattumusten jälkeen paloin ensin opiskeluissani loppuun, sen jälkeen töissänikin. Keikkaahan olisi riittänyt, mutta kun ei pysty niin ei pysty. Viimeisimmät hoitoalan keikkani tein kuitenkin päivystysluontoisissa hommissa perusterveydenhuollon parissa, ja pidin sekä työympäristöstä että työtahdista: välillä työ oli haastavampaa ja kiireisempää, välillä hiljaisempaa. Istuimmepa eräässä yövuorossa kansliassa katsellen netistä Poliiseja ja muita sarjoja, koska polille ei tullut yhden yhtäkään potilasta. Silloin tunsi ansaitsevansa senttinsä ja euronsa jopa naurettavan helposti.
Huhtikuussa sekä IRL-, että blogiystäväni Marjut huuteli sosiaalisessa mediassa, että hänen työpaikalleen tarvittaisiin lisää työntekijöitä. Hommat kuulemma kaatuivat niskaan ja nopeita kirjoittajia sekä alan sanastoa tuntevia tarvittaisiin töihin. Mikä työ sitten oli kyseessä? No, tekstinkäsittelyhommapa hyvinkin, itse asiassa lääkärien tekstien purkaminen diginauhoituksista ihan oikeaksi tekstiksi potilastietojärjestelmiin. Lääkärit nimittäin kirjoittavat todella harvoin käyntitekstit itse puhtaaksi. Sellaisen harvinaisuuden olen nähnyt tapahtuvan vain päivystysympäristössä, kun potilas on odottanut erittäin kiireellistä kuljetusta erikoissairaanhoidon piiriin eikä tekstin purkamista ole voinut jäädä odottelemaan (jatkohoitopaikkaan kun on hyvä laittaa kaikki mahdolliset asiakirjat siitä epikriisistä lähtien potilaan mukaan, koska eri hoitopaikoissa on eri potilastietojärjestelmät). Muuten lääkärit sanelevat potilaan tiedot nauhalle, josta tekstinkäsittelijät tai osastonsihteerit purkavat ne luettavaan muotoon.
Päätin ettei yrittänyttä laiteta ja pistin sähköpostilla hakemuksen ystäväni työpaikkaan. Samana päivänä olin jo sopinut työhaastatteluajan, ja työhaastattelussa oli kirjoitustesti. Kirjoittelin aika nopeasti pari tekstiä puhtaaksi, ja kymmenen minuutin kuluttua haastattelun päättymisestä ja lähtemisestäni sain puhelun: "Tervetuloa töihin meille!" Työsopimuksessani lukee kuukausittaisten merkkimäärien (pisteet, pilkut, kirjaimet, numerot, välilyönnit) olevan vähintään 60 000 merkkiä päivässä tai 1 300 000 merkkiä kuukaudessa. Päivittäinen työaikahan on se 8 tuntia, ellei satu olemaan freelancer (kuten allekirjoittanut kesän ajalta), jolloin työnantajaa ei kiinnosta kirjoittaako työntekijä 200 vai 200 000 merkkiä päivässä. Pari ensimmäistä työpäivää menivät talon tavoille opetellen ja järjestelmien kanssa säätämiseen, mutta pian aloin saada kasaan 60 000 merkkiä (kolmas työpäivä), sitten 70 000, 80 000, 90 000, 100 000 merkkiä... ja jostain kumman syystä saan nyt 14.8. toistaiseksi voimassaolevan työsopimuksen. Veikkaan, että pomot ovat katsoneet paremmaksi pitää minut jengissä. No, olenhan minä nopea kirjoittaja, potilastietojärjestelmät ovat suurimmilta osin tuttuja, ainakin Pegasos, Effica ja Miranda, sanasto on hallussa eikä asiakkailta ole tullut noottia. En siis ole paskin mahdollinen työssäni. Paska puoli tässä työssä tosin on siinä, että perusterveydenhuollon tekstien kirjoittaminen voi joskus maistua puulta, korvatulehdustapauksen toisensa perään kirjoittamisen jälkeen saattaa tehdä mieli hokea vittusaatanaperkelettä, joku lääkäri mumeltaa tekstiä nauhalle todennäköisesti kokonainen pullapitko tai miehen elin suussa ja paikat menevät jumiin. Olin tässä taannoin jäätävällä relaksantti- ja tulehduskipulääkekuurilla saatuani niskani ja yläselkäni sellaiseen kuntoon ettei pääni kääntynyt enää mihinkään suuntaan, mutta mitäs pienistä. Työni on kuitenkin itsenäistä, minulla on mukavat työkaverit, työ on joustavaa, taukomääristä ei nillitetä jos vain hoitaa hommansa, ja yli 60 000 merkin menneistä merkkimääristä kertyy mukavasti bonuksiakin. Palkkakaan ei ole huono, ja etenemismahdollisuuksiakin kuulemma on.
En todennäköisesti jää tähän työhön koko loppuelämäkseni. Haaveissani siintää teologisen tiedekunnan penkeille palaaminen ja teologian maisterin tutkinnon opiskelu. Haluaisin päätyä joko sairaalapapiksi tai toimittajan töihin, mutta todennäköisesti pääsisin kuitenkin ensin ihan tavalliseksi seurakuntapastoriksi. Ah, riparituntien pitäminen, häät, hautajaiset, ristiäiset... Haaveilen myös kirjan kirjoittamisesta, mutta siihen minulla tuskin on lahjoja riittävästi. Saapa nähdä, haaveita pitää aina olla. Kysäisenpä tämän vuodatuksen loppuun lukijoiltani sellaisen pikku jutun, että oletteko te unelmaduunissanne? Jos ette, mitä haluaisitte tehdä ja jos olette, miksi se on unelmatyö?
Kiitoksia vain Marialle inspiraatiosta, menee se loma näinkin. ;) Sitä paitsi tämän tekstinkin kirjoittamiseen kului alle 15 minuuttia. Repikää siitä.
torstai 8. elokuuta 2013
AROUND THE WORLD
Muistan ensimmäisen matkani ulkomaille ikuisesti. Ennen 21 vuoden kypsää ikää olin käynyt vain Ruotsissa, sielläkin Tukholmassa ja 13 vuoden kypsässä iässä erään paikallisen helluntaiseurakunnan järjestämällä leirillä Länsi-Ruotsissa Göteborgin lähellä. Yövyimme YWAM:n tiloissa Restenäsissä, noin reilun 100 kilometrin päässä Göteborgista. Lähin suuri kaupunki oli Uddevalla, jossa kävimme nuortenryhmämme kanssa evankelioimassa. Se taisi olla ensimmäinen ulkomaanmatkani ennen täysi-ikäisyyden saavuttamista. 21-vuotiaana nuorena rouvana lähdimme nimittäin ex-aviomieheni kanssa myöhäiselle häämatkalle Kyprokselle. Otimme äkkilähdöt Finnmatkojen sivustolta ja majoituimme Agia Napan lähellä sijaitsevalle pienelle paikkakunnalle ja nautimme olostamme. No, siitähän se lähti, kaukokaipuun poteminen nimittäin.
Pari vuotta Kyproksen jälkeen suuntasimme exäni kanssa kulkumme Turkkiin, Marmariksen turistihelvettiin nauttimaan olostamme, neljä kuukautta myöhemmin hain avioeroa, ja kesällä 2009 reissasin ensin serkkuni kanssa Roomaan ja elokuussa 2009 valloitin Barcelonan yksin. Valitettavasti tuon ikimuistoisen reissukesän jälkeen tutustuin ex-avomieheeni, tulin raskaaksi, menetin lapseni ja viimeiset kolme vuotta ovat menneet enemmän tai vähemmän taloudellisten vaikeuksien kanssa kamppaillessa. Suurimmat reissuni olemme tehneet nykyisen mieheni kanssa Tukholmaan viime syksynä kaverin synttäriristeilyn muodossa, ja Vanhasta Kaupungistakin valloitimme lähinnä pubien terassit. Onneksi sää sentään suosi.
Kun on kerran saanut matkakärpäsen pureman, sitä ei voi enää parantaa. Ainoa keino hoitaa tautia on matkustaminen, ja sekin on vain oireita lievittävää. Matkan jälkeen tekee mieli alkaa suunnitella jo seuraavaa matkaa. Onneksi miehenikin olisi kovin innostunut reissaamisesta. Haluaisimme käydä Amsterdamissa, Skotlannissa, Dublinissa, Lontoossa, Pariisissa, Prahassa, Budapestissa, Itävallassa, New Yorkissa, Los Angelesissa... you name it. Jos saisin lottovoiton, lähtisin suoralta kädeltä maailmanympärimatkalle mieheni ja rinkan kanssa. Ensimmäinen etappi olisi ehdottomasti Australia. Sydneyn oopperatalo olisi must see -kohde, Ayers Rockia olisi mahtavaa päästä pällistelemään lähietäisyydeltä, rantaelämääkin voisi maistella tovin jos toisenkin... ja sieltä matka voisi jatkua vaikkapa Uusi-Seelantiin, legendaarisen elokuvatrilogian Taru Sormusten Herrasta miljööseen.
Josko nyt kuitenkin tyytyisimme ensin vähemmän korkealentoisiin suunnitelmiin ja lähtisimme moikkaamaan hevariystäviämme Göteborgiin. Sieltähän voisi vaikka matkustaa käymään Kööpenhaminassa jos tahtoo. Riikassa olisi myös mukava käydä... Jos jäämme lapsettomiksi tässä parisuhteessa, reissaaminen on yksi vaihtoehto elää mielekästä elämää. Täytyy siis alkaa säästää rahaa ja suunnitella seikkailuja. Göteborgin jälkeen olisi ehkä pakko buukata matka vaikka Dubliniin tai Skotlantiin. Let's see.
Olen saanut matkakärpäsen pureman, eikä oireita lievittäviä hoitoja ole vielä edes kokeiltu. Please help me! Auttaisikohan kotimaan matkailu yhtään? Ainahan sitä voisi käydä vaikka Kiteellä. ;)
Pari vuotta Kyproksen jälkeen suuntasimme exäni kanssa kulkumme Turkkiin, Marmariksen turistihelvettiin nauttimaan olostamme, neljä kuukautta myöhemmin hain avioeroa, ja kesällä 2009 reissasin ensin serkkuni kanssa Roomaan ja elokuussa 2009 valloitin Barcelonan yksin. Valitettavasti tuon ikimuistoisen reissukesän jälkeen tutustuin ex-avomieheeni, tulin raskaaksi, menetin lapseni ja viimeiset kolme vuotta ovat menneet enemmän tai vähemmän taloudellisten vaikeuksien kanssa kamppaillessa. Suurimmat reissuni olemme tehneet nykyisen mieheni kanssa Tukholmaan viime syksynä kaverin synttäriristeilyn muodossa, ja Vanhasta Kaupungistakin valloitimme lähinnä pubien terassit. Onneksi sää sentään suosi.
Kun on kerran saanut matkakärpäsen pureman, sitä ei voi enää parantaa. Ainoa keino hoitaa tautia on matkustaminen, ja sekin on vain oireita lievittävää. Matkan jälkeen tekee mieli alkaa suunnitella jo seuraavaa matkaa. Onneksi miehenikin olisi kovin innostunut reissaamisesta. Haluaisimme käydä Amsterdamissa, Skotlannissa, Dublinissa, Lontoossa, Pariisissa, Prahassa, Budapestissa, Itävallassa, New Yorkissa, Los Angelesissa... you name it. Jos saisin lottovoiton, lähtisin suoralta kädeltä maailmanympärimatkalle mieheni ja rinkan kanssa. Ensimmäinen etappi olisi ehdottomasti Australia. Sydneyn oopperatalo olisi must see -kohde, Ayers Rockia olisi mahtavaa päästä pällistelemään lähietäisyydeltä, rantaelämääkin voisi maistella tovin jos toisenkin... ja sieltä matka voisi jatkua vaikkapa Uusi-Seelantiin, legendaarisen elokuvatrilogian Taru Sormusten Herrasta miljööseen.
Josko nyt kuitenkin tyytyisimme ensin vähemmän korkealentoisiin suunnitelmiin ja lähtisimme moikkaamaan hevariystäviämme Göteborgiin. Sieltähän voisi vaikka matkustaa käymään Kööpenhaminassa jos tahtoo. Riikassa olisi myös mukava käydä... Jos jäämme lapsettomiksi tässä parisuhteessa, reissaaminen on yksi vaihtoehto elää mielekästä elämää. Täytyy siis alkaa säästää rahaa ja suunnitella seikkailuja. Göteborgin jälkeen olisi ehkä pakko buukata matka vaikka Dubliniin tai Skotlantiin. Let's see.
Olen saanut matkakärpäsen pureman, eikä oireita lievittäviä hoitoja ole vielä edes kokeiltu. Please help me! Auttaisikohan kotimaan matkailu yhtään? Ainahan sitä voisi käydä vaikka Kiteellä. ;)
tiistai 6. elokuuta 2013
KIITOLLINEN, ONNELLINEN, SIUNATTU.
Kesä on mennyt ohi nopeasti, ja syksyn tullessa uudet tuulet puhaltavat elämässäni. Kesään on mahtunut paljon iloa, töitä, lomailua ja ehkä vähän itkuakin. Festarit, työt, yleinen hengailu ja äidin syöpähoidot ovat rytmittäneet kesää niin, että nyt elokuun alun päivinä huomaan syksyn kolkuttelevan ovella. Kesää on vielä vähän jäljellä, mutta syksyn saapumisen huomaa hämärtyvissä illoissa ja jossakin, mikä leijuu ilmassa. Tuskin maltan odottaakaan niitä ihanan kirpeitä ja viileitä syyskuun aamuja, niitä, jotka alkavat aamukahvilla ja reippaalla kävelyllä bussipysäkille. Tuskin maltan odottaa ruskaa, joka on luonnon oma taideteos, ja tuskin maltan odottaa montaa muutakaan asiaa.
Sylini on pysynyt ja tulee ehkä pysymäänkin tyhjänä ties mihin saakka, mutta siitä huolimatta olen havahtunut huomaamaan olevani kiitollinen, onnellinen ja siunattukin. Vielä vuosi sitten iso osa elämästäni oli levällään, matkustin kahden kaupungin välillä enkä tuntenut kuuluvani oikein minnekään. Koti on totta kai siellä missä sydänkin, mutta yhteenmuutto mieheni kanssa on helpottanut asioita huomattavasti. Viikon kuluttua allekirjoitan vakituisen työsopimuksen, ja opiskelut jäävät joksikin aikaa tauolle. Äitini syöpähoidotkin rullaavat omalla painollaan. Saamme jännittää vielä koko vartalon tietokonetomografiatutkimuksen tuloksia ja sytostaattihoitojen jatkumista. Jos kasvaimet ovat pienentyneet tarpeeksi eikä yllätysetäpesäkkeitä löydy mistään, äiti pääsee seuraavan sytoannoksen jälkeen leikkaukseen. Sekin tuo elämään omat haasteensa. Olen silti todella kiitollinen siitä, ettei äidin kunto ole romahtanut. Ei hänestä huomaisi sairautta ollenkaan jos ei katsoisi huivipäistä ja kaljua olemusta. Hän jaksaa käydä lenkeillä ja on muutenkin saanut elämäniloa ja huumorintajua takaisin.
Olen myös onnellinen parisuhteestani. Ei se enää ole samanlaista tunteiden ilotulitusta kuin joskus alussa, mutta katsoessani miestäni olen onnellinen. Nauramme paljon yhdessä, uskallamme kiukutellakin toisillemme emmekä koskaan mene vihaisina nukkumaan. Suuren onnenhuuman sijaan on ihanaa käydä nukkumaan toisen viereen ja antaa iltapusut, joita ilman kumpikaan ei pystyisi käymään unten maille. On ihanaa herätä aamulla ja keittää kahvit, touhuta kumpikin omia asioitaan ennen pahimman väsymyksen hälventymistä, käydä kaupassa yhdessä, viettää vapaa-aikaa ystävien kanssa ja elää tavallista arkea. En minä kaipaa romanttisia illallisia kalliissa ravintolassa, ruusuja ja jatkuvaa hemmottelua. Parisuhteessa parasta on arjen jakaminen toisen kanssa, niin iloisten, surullisten kuin ärsyttävienkin juttujen kertominen puolin ja toisin, siivousvuoroista kinastelu, tv:n katsominen käsikkäin ja se, ettei tarvitse tulla yksin tyhjään kotiin. Toinen puolikkaani on löytynyt, ja hyvä niin. Ehkäpä jonain päivänä solmimme sen avioliitonkin.
Olen huomannut kasvaneeni ihmisenä hurjasti kahden viimeisen vuoden aikana. Elämä ei ole aina kohdellut ruusuisesti, mutta nyt osaan olla kärsivällisempi tulevaisuuden suhteen ja toisaalta suhtautua vaikeuksiinkin realistisesti. Ne ovat osa elämää. Kaikkien vaikeuksien keskellä olen opetellut keskittymään hetkeen ja asioihin jotka ovat hyvin. Niitä on paljon. Olen saanut vakituisen työpaikan lisäksi elämäni muutenkin järjestykseen ja aikuistunut tämän kevään ja kesän aikana enemmän kuin viimeisten 28 vuoden aikana muuten. Olen löytänyt kirjoittamisen ilon uudelleen, ja olen saanut nauttia monista musiikkikeikoistakin. Vaikken olekaan erityisen musikaalinen itse, nautin viime lauantaina suunnattomasti lempibändini V for Violencen keikasta Bar Loosessa. Musiikki pitää hengissä, ja sen kuunteluun voi kanavoida paljon fiiliksiä, joita ei ehkä osaisi pukea sanoiksi ollenkaan. Lisäksi olen lupautunut avustamaan ystävääni opinnäytetyöprojektissa ja haaveilen edelleenkin kirjan kirjoittamisesta. Olisi ihanaa saada uunituore kirja painosta ja ihmetellä, olenko minä todellakin saanut aikaan jotain, mikä JULKAISTAAN? Saa nähdä.
Syksy tuntuu aina olevan uusien haasteiden ja unelmien toteutuksen aikaa, joten beware! Kerrankin olen innoissani tulevista haasteista enkä vain voivottele ajan kulumista. Tarkoituksellisuus? Se löytyy arjen keskeltä pienistä hetkistä ja sen oivaltamisesta, että tavallinenkin elämä on oikeastaan todella mukavaa onnenhetkineen ja suruineenkin.
Mitä te odotatte tulevalta syksyltä? Onko elämäänne tulossa uusia haasteita tai vaiheita, joita odotatte tai pelkäätte?
Sylini on pysynyt ja tulee ehkä pysymäänkin tyhjänä ties mihin saakka, mutta siitä huolimatta olen havahtunut huomaamaan olevani kiitollinen, onnellinen ja siunattukin. Vielä vuosi sitten iso osa elämästäni oli levällään, matkustin kahden kaupungin välillä enkä tuntenut kuuluvani oikein minnekään. Koti on totta kai siellä missä sydänkin, mutta yhteenmuutto mieheni kanssa on helpottanut asioita huomattavasti. Viikon kuluttua allekirjoitan vakituisen työsopimuksen, ja opiskelut jäävät joksikin aikaa tauolle. Äitini syöpähoidotkin rullaavat omalla painollaan. Saamme jännittää vielä koko vartalon tietokonetomografiatutkimuksen tuloksia ja sytostaattihoitojen jatkumista. Jos kasvaimet ovat pienentyneet tarpeeksi eikä yllätysetäpesäkkeitä löydy mistään, äiti pääsee seuraavan sytoannoksen jälkeen leikkaukseen. Sekin tuo elämään omat haasteensa. Olen silti todella kiitollinen siitä, ettei äidin kunto ole romahtanut. Ei hänestä huomaisi sairautta ollenkaan jos ei katsoisi huivipäistä ja kaljua olemusta. Hän jaksaa käydä lenkeillä ja on muutenkin saanut elämäniloa ja huumorintajua takaisin.
Olen myös onnellinen parisuhteestani. Ei se enää ole samanlaista tunteiden ilotulitusta kuin joskus alussa, mutta katsoessani miestäni olen onnellinen. Nauramme paljon yhdessä, uskallamme kiukutellakin toisillemme emmekä koskaan mene vihaisina nukkumaan. Suuren onnenhuuman sijaan on ihanaa käydä nukkumaan toisen viereen ja antaa iltapusut, joita ilman kumpikaan ei pystyisi käymään unten maille. On ihanaa herätä aamulla ja keittää kahvit, touhuta kumpikin omia asioitaan ennen pahimman väsymyksen hälventymistä, käydä kaupassa yhdessä, viettää vapaa-aikaa ystävien kanssa ja elää tavallista arkea. En minä kaipaa romanttisia illallisia kalliissa ravintolassa, ruusuja ja jatkuvaa hemmottelua. Parisuhteessa parasta on arjen jakaminen toisen kanssa, niin iloisten, surullisten kuin ärsyttävienkin juttujen kertominen puolin ja toisin, siivousvuoroista kinastelu, tv:n katsominen käsikkäin ja se, ettei tarvitse tulla yksin tyhjään kotiin. Toinen puolikkaani on löytynyt, ja hyvä niin. Ehkäpä jonain päivänä solmimme sen avioliitonkin.
Olen huomannut kasvaneeni ihmisenä hurjasti kahden viimeisen vuoden aikana. Elämä ei ole aina kohdellut ruusuisesti, mutta nyt osaan olla kärsivällisempi tulevaisuuden suhteen ja toisaalta suhtautua vaikeuksiinkin realistisesti. Ne ovat osa elämää. Kaikkien vaikeuksien keskellä olen opetellut keskittymään hetkeen ja asioihin jotka ovat hyvin. Niitä on paljon. Olen saanut vakituisen työpaikan lisäksi elämäni muutenkin järjestykseen ja aikuistunut tämän kevään ja kesän aikana enemmän kuin viimeisten 28 vuoden aikana muuten. Olen löytänyt kirjoittamisen ilon uudelleen, ja olen saanut nauttia monista musiikkikeikoistakin. Vaikken olekaan erityisen musikaalinen itse, nautin viime lauantaina suunnattomasti lempibändini V for Violencen keikasta Bar Loosessa. Musiikki pitää hengissä, ja sen kuunteluun voi kanavoida paljon fiiliksiä, joita ei ehkä osaisi pukea sanoiksi ollenkaan. Lisäksi olen lupautunut avustamaan ystävääni opinnäytetyöprojektissa ja haaveilen edelleenkin kirjan kirjoittamisesta. Olisi ihanaa saada uunituore kirja painosta ja ihmetellä, olenko minä todellakin saanut aikaan jotain, mikä JULKAISTAAN? Saa nähdä.
Syksy tuntuu aina olevan uusien haasteiden ja unelmien toteutuksen aikaa, joten beware! Kerrankin olen innoissani tulevista haasteista enkä vain voivottele ajan kulumista. Tarkoituksellisuus? Se löytyy arjen keskeltä pienistä hetkistä ja sen oivaltamisesta, että tavallinenkin elämä on oikeastaan todella mukavaa onnenhetkineen ja suruineenkin.
Mitä te odotatte tulevalta syksyltä? Onko elämäänne tulossa uusia haasteita tai vaiheita, joita odotatte tai pelkäätte?
perjantai 19. heinäkuuta 2013
THREE YEARS AND STILL COUNTING
Tuntuu kuin se päivä olisi ollut vasta eilen. Tuntuu kuin siitä olisi kulunut vasta kaksi tuntia, kun kuulin ne kohtalokkaat sanat lääkärin suusta: "Valitettavasti sykettä ei löydy". Niiden sanojen jälkeen putosin jyrkänteeltä alas mustaan, tyhjään tilaan, jossa kukaan ei tuntunut kuulevan huutoani. Ensin tärisin mitäännäkemättömin silmin tuolilla istuen tuijottaen tyhjyyteen. Sen jälkeen itkin ja huusin kurkku suorana, välillä nauraen hysteerisesti. Se päivä oli todennäköisesti elämäni kamalin päivä, päivä jota kenenkään ei koskaan pitäisi kokea. Kenenkään ei pitäisi joutua synnyttämään kuollutta sikiötä. Kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan vanhemmuutta ilman lasta. Silti sen kokee aina joku.
Vaikka siitä päivästä tuntuukin kuluneen vasta vähän aikaa, totuus on että siitä on kulunut jo kolme vuotta. Huomenna on tasan kolme vuotta siitä, kun sain pieneksi hetkeksi syliini kauniin, tummatukkaisen tytön, jolla oli pituutta 50 cm ja painoa 2100 grammaa. Millainenhan Peikkis olisi nyt, jos hän olisi selvinnyt? On ehkä turha miettiä tällaisia, mutta aina välillä maalaan mieleeni kuvan topakasta, energisestä kolmevuotiaasta, joka kulkisi tumma, luonnonkihara tukka saparoilla farkkumekossa ja makkaralla olevissa sukkahousuissa. Hän puhuisi varmasti enemmän kuin kuuntelisi, kävisi läpi ehkä pahinta uhmaikää ikinä ja toisaalta hauskuuttaisi äitiään hassuilla jutuillaan, ihmettelisi maailman menoa ja olisi maailman rakkain ja ihanin leikki-ikäinen. Kuvittelen, kuinka hän kurottautuisi syliini antamaan pusuja. Kuvittelen hetket, joina käpertyisimme sohvannurkkaan lukemaan satukirjoja yhdessä, ja kuvittelen kuinka letittäisin pienokaiseni tukkaa ja olisin niin maan ylpeä osaavasta ja fiksusta tytöstä. Kuvittelen myös päiviä, joina rakkaani aiheuttaisi minulle ennenaikaista hiusten harmaantumista tempauksillaan, ja päiviä joina huudan naama punaisena pieneni metkuille.
Ainahan sitä saa kuvitella.
Milloin tämän kuvittelun lopettaa? Sittenkö, kun lapsen kuolemasta on kulunut viisi vuotta? Kymmenen? Kaksikymmentä? Vai lopettaako sitä koskaan? Luulen, että pieni Peikkikseni kulkee aina mukana sydämessäni. Luulen, että mietin vielä kuolinvuoteellanikin, millainen maailman täydellisin ja kaunein lapseni olisi minkäkin ikäisenä. Mietin, miten hän pärjäisi koulussa. Todennäköisesti itken nähdessäni Peikkiksen ikäisten lasten kulkevan ensimmäistä kertaa koulutiellä suhteettoman suuret reput selässään ja mietin, että minä en saa koskaan saattaa esikoistani kouluun. En saa ikinä olla hänen rippijuhlissaan enkä juhlia valmistumista tai ylioppilasjuhlia. Minusta ei koskaan tule Peikkiksen kumppaneille anoppia enkä saa koskaan Peikkiksen lapsenlapsia. Se sattuu syvälle sydämeen, vaikka menetyksestä onkin jo kulunut aikaa. Äiti vain on äiti, vaikka lasta ei olisikaan sylissä.
Oli aika ennen Peikkistä, ja nyt on aika Peikkiksen menetyksen jälkeen. Sen päivän jälkeen henkilökohtainen ajanlaskuni muuttui peruuttamattomasti, ja vaikka kuinka tahtoisin, en saa mistään aikakonetta niin että voisin muuttaa tapahtumien kulun. Minun on vain sopeuduttava. On sopeuduttava tähän elämään, ja on sopeuduttava siihenkin etten kenties koskaan saakaan Peikkikselle elävää pikkusisarusta. Onhan se julmetun epäreilua, mutta elämäänsä ei voi aina vaikuttaa itse.
Huomenna en jouda miettimään pienokaiseni syntymäpäivää, sillä lähdemme pitämään hauskaa rumem... siis paremman puoliskoni serkun häihin toiselle paikkakunnalle. Onneksi voin naamioida kyyneleeni siellä ilonkyyneliksi ja liimata kasvoilleni tekohymyn. Jos alkaa itkettää liikaa, voin aina painua vessaan nyyhkyttämään.
Vuosipäiviin ei vain koskaan totu. Siitä on jo kolme vuotta, ja edelleenkin odotan ja toivon että saisin kantaa jonain kauniina päivänä sydämeni alla Peikkikselle pikkusiskoa tai -veljeä, jonka saan lopulta punaisena ja huutavana käärönä rinnoilleni synnytyssalissa, ja jonka saa ihan oikeasti viedä kotiin saakka, Peikkiksestä kun jäivät muistoksi kotiin vietäväksi vain valokuvat, käden- ja jalanjäljet ja hiustupsu. Ehkä minä vielä saan kokea ensimmäisten hampaiden puhkeamisen, kävelemään oppimisen, koulutielle saattamisen ja kaikki nuo asiat, joita en ole saanut Peikkiksen kanssa kokea. Ehkä. Siihen haluaisin ainakin yrittää luottaa.
Vaikka siitä päivästä tuntuukin kuluneen vasta vähän aikaa, totuus on että siitä on kulunut jo kolme vuotta. Huomenna on tasan kolme vuotta siitä, kun sain pieneksi hetkeksi syliini kauniin, tummatukkaisen tytön, jolla oli pituutta 50 cm ja painoa 2100 grammaa. Millainenhan Peikkis olisi nyt, jos hän olisi selvinnyt? On ehkä turha miettiä tällaisia, mutta aina välillä maalaan mieleeni kuvan topakasta, energisestä kolmevuotiaasta, joka kulkisi tumma, luonnonkihara tukka saparoilla farkkumekossa ja makkaralla olevissa sukkahousuissa. Hän puhuisi varmasti enemmän kuin kuuntelisi, kävisi läpi ehkä pahinta uhmaikää ikinä ja toisaalta hauskuuttaisi äitiään hassuilla jutuillaan, ihmettelisi maailman menoa ja olisi maailman rakkain ja ihanin leikki-ikäinen. Kuvittelen, kuinka hän kurottautuisi syliini antamaan pusuja. Kuvittelen hetket, joina käpertyisimme sohvannurkkaan lukemaan satukirjoja yhdessä, ja kuvittelen kuinka letittäisin pienokaiseni tukkaa ja olisin niin maan ylpeä osaavasta ja fiksusta tytöstä. Kuvittelen myös päiviä, joina rakkaani aiheuttaisi minulle ennenaikaista hiusten harmaantumista tempauksillaan, ja päiviä joina huudan naama punaisena pieneni metkuille.
Ainahan sitä saa kuvitella.
Milloin tämän kuvittelun lopettaa? Sittenkö, kun lapsen kuolemasta on kulunut viisi vuotta? Kymmenen? Kaksikymmentä? Vai lopettaako sitä koskaan? Luulen, että pieni Peikkikseni kulkee aina mukana sydämessäni. Luulen, että mietin vielä kuolinvuoteellanikin, millainen maailman täydellisin ja kaunein lapseni olisi minkäkin ikäisenä. Mietin, miten hän pärjäisi koulussa. Todennäköisesti itken nähdessäni Peikkiksen ikäisten lasten kulkevan ensimmäistä kertaa koulutiellä suhteettoman suuret reput selässään ja mietin, että minä en saa koskaan saattaa esikoistani kouluun. En saa ikinä olla hänen rippijuhlissaan enkä juhlia valmistumista tai ylioppilasjuhlia. Minusta ei koskaan tule Peikkiksen kumppaneille anoppia enkä saa koskaan Peikkiksen lapsenlapsia. Se sattuu syvälle sydämeen, vaikka menetyksestä onkin jo kulunut aikaa. Äiti vain on äiti, vaikka lasta ei olisikaan sylissä.
Oli aika ennen Peikkistä, ja nyt on aika Peikkiksen menetyksen jälkeen. Sen päivän jälkeen henkilökohtainen ajanlaskuni muuttui peruuttamattomasti, ja vaikka kuinka tahtoisin, en saa mistään aikakonetta niin että voisin muuttaa tapahtumien kulun. Minun on vain sopeuduttava. On sopeuduttava tähän elämään, ja on sopeuduttava siihenkin etten kenties koskaan saakaan Peikkikselle elävää pikkusisarusta. Onhan se julmetun epäreilua, mutta elämäänsä ei voi aina vaikuttaa itse.
Huomenna en jouda miettimään pienokaiseni syntymäpäivää, sillä lähdemme pitämään hauskaa rumem... siis paremman puoliskoni serkun häihin toiselle paikkakunnalle. Onneksi voin naamioida kyyneleeni siellä ilonkyyneliksi ja liimata kasvoilleni tekohymyn. Jos alkaa itkettää liikaa, voin aina painua vessaan nyyhkyttämään.
Vuosipäiviin ei vain koskaan totu. Siitä on jo kolme vuotta, ja edelleenkin odotan ja toivon että saisin kantaa jonain kauniina päivänä sydämeni alla Peikkikselle pikkusiskoa tai -veljeä, jonka saan lopulta punaisena ja huutavana käärönä rinnoilleni synnytyssalissa, ja jonka saa ihan oikeasti viedä kotiin saakka, Peikkiksestä kun jäivät muistoksi kotiin vietäväksi vain valokuvat, käden- ja jalanjäljet ja hiustupsu. Ehkä minä vielä saan kokea ensimmäisten hampaiden puhkeamisen, kävelemään oppimisen, koulutielle saattamisen ja kaikki nuo asiat, joita en ole saanut Peikkiksen kanssa kokea. Ehkä. Siihen haluaisin ainakin yrittää luottaa.
sunnuntai 7. heinäkuuta 2013
WHAT IS BEAUTY?
Kauneusihanteet ovat vaihdelleet vuosisatojen kuluessa. Joskus on ollut hienoa, jos nainen on kaventanut vyötäröään korsetilla niin, että hyvä kun on saanut henkeä, ja joskus taas rubensilainen vartalonmuoto on ollut seksikkäintä ikinä. Nyky-yhteiskunnassa on sairaalloisia kauneusihanteita. Naisen täytyy olla laiha, ja koska muotisuunnittelijat ovat lähes kaikki homoja, naisille suunnatut vaatteet on tehty laihoille vartaloille. Olen itsekin joskus mahtunut tuumakoon 26 farkkuihin ja koon 32 vaatteisiin. En ollut silloin onnellinen, istuminen sattui koska takapuolessa ei ollut minkäänlaista rasvakudosta, ja pyöräilin spinningissä itseni lähestulkoon pyörryksiin. Tervettä, eikö vain? Päivän ruokalista saattoi sisältää yhden 0,2%:n rahkan ilman mausteita, vähärasvaisen salaatin ilman kastiketta, iltapalaksi toisen rahkan ja kaksi litraa mustaa kahvia. Ihme, että säilyin hengissä.
Parantumiseni alkoi Syömishäiriöyksikössä saamani loistavan ja ammattitaitoisen henkilökunnan avulla, mutta sitten tulin raskaaksi. Se toi omat kiemuransa kehonkuvaani. Ei ollut helppoa hyväksyä leveneviä lanteita, kasvavaa vatsaa ja rintoja, jotka pamahtivat muutamassa kuukaudessa kolme kuppikokoa suuremmiksi. En tuntenut itseäni silloin kauniiksi ja naiselliseksi vaan lähinnä lehmämäiseksi meijeriksi. Oman säväyksensä raskauteen toivat toki helteet, ylisuuri vatsa ja norsumaisiin mittoihin turvonneet nilkat. Kun sitten lääkäri totesi, ettei sykettä löydy, jouduinkin yhtäkkiä sopeutumaan synnyttäneen naisen vartaloon ilman lasta merkkinä siitä. Parisuhteen kaaduttua mietin kauan, voisiko kukaan koskaan hyväksyä vartaloani tällaisena: synnyttäneen naisen kroppana. Silloin oivalsin jotain.
Toisten ihmisten mielipiteillä ei ole loppujen lopuksi paskankaan väliä. En ole missimitoissa, mutten myöskään ylipainoinen. Vatsakumpua, reittä ja persettä löytyy, mutta on minussa hyviäkin puolia. Minulla on vyötärö, lantioni on synnytyksen jälkeen entistäkin hedelmällisemmän näköinen (kuinka ironista!), rintani ovat sopusuhtaiset, solisluuni näkyvät ja kaulani on hoikka, melkeinpä joutsenmainen. En siis ole rumimmasta päästä, en ollenkaan. Vähitellen aloin hyväksyä vartaloni sellaisena kuin se on: synnyttäneen naisen kroppana. Se on kantanut uutta elämää sisällään. Peikkiksen kuolema ei ollut kenenkään syy, ja vähitellen olen alkanut muistella hymyillen aikoja jolloin näytin omasta mielestäni lehmältä. Myöhemmin katsoessani raskausaikana otettuja valokuvia huomasin hehkuneeni äitiyden onnea. Ehkäpä saan joskus kokea sen, ja ehkäpä hyväksyn silloin helpommin raskauden tuomat muutokset kroppaani.
Nyt synnytyksestä on pian kolme vuotta, ja leventyneitä lanteita lukuunottamatta näytän hoikahkolta naiselta, josta ei välttämättä koskaan näkisi, että tuo on ollut raskaana. Olen oppinut kohtelemaan kehoani lempeämmin, ja vaikka vieläkin tulee päiviä jolloin tunnen itseni merilehmäksi ja valaaksi (kiitos, PMS, tuo jokaisen naisen paras ystävä), pyrin katsomaan joka aamu peiliin ja kehumaan itseäni edes vähän. Kun opettelen ensin pitämään itseäni kauniina, muutkin huomaavat sen ja alkavat ajatella ehkä samalla lailla. Mitäpä väliä sillä loppujen lopuksi onkaan, vaikka en olekaan kaikkien mielestä kaunis. Pääasia on, että minä itse välitän itsestäni ja kumppanini ajattelee minun olevan kaunis. Yleiset kauneusihanteet ovat yliarvostettuja, samoin Facebookissa kiertävät statukset: "Naisen pitää olla naisen näköinen, ei tuulennussima vinkuheinä". Meitä on erilaisia. Joku on hoikka, joku vähän pulleampi, joku sopusuhtainen, joku vähän reitevämpi, rinnakkaampi, vatsakkaampi, mutta onneksi jokaiselle naiselle löytyy aina ihailijoita. Kauneus on katsojan silmässä. Mitä se on joltakin pois, jos joku tykkää niistä nk. tuulennussimista vinkuheinistä? Tuollainen vakuuttelu kielii minusta vain huonosta itsetunnosta ja siitä, että noiden jakajat ehkä haluaisivat itsekin olla laihoja, taistelevat ylipainon kanssa, you name it.
Oikeastaan voisin sanoa, että läpikäymäni syömishäiriöhelvetti, lapsen kantaminen ja lapsen menettäminen ovat opettaneet minua kohtelemaan itseäni paremmin. Enää en jaksa välittää muutamasta raskausarvesta tai siitä, että kroppani ei ole se porukan timmein. Olen kuitenkin ihan hyvä näin. Rakastakaa itseänne ja toisianne, siitä se terve itsetunto lähtee.
Parantumiseni alkoi Syömishäiriöyksikössä saamani loistavan ja ammattitaitoisen henkilökunnan avulla, mutta sitten tulin raskaaksi. Se toi omat kiemuransa kehonkuvaani. Ei ollut helppoa hyväksyä leveneviä lanteita, kasvavaa vatsaa ja rintoja, jotka pamahtivat muutamassa kuukaudessa kolme kuppikokoa suuremmiksi. En tuntenut itseäni silloin kauniiksi ja naiselliseksi vaan lähinnä lehmämäiseksi meijeriksi. Oman säväyksensä raskauteen toivat toki helteet, ylisuuri vatsa ja norsumaisiin mittoihin turvonneet nilkat. Kun sitten lääkäri totesi, ettei sykettä löydy, jouduinkin yhtäkkiä sopeutumaan synnyttäneen naisen vartaloon ilman lasta merkkinä siitä. Parisuhteen kaaduttua mietin kauan, voisiko kukaan koskaan hyväksyä vartaloani tällaisena: synnyttäneen naisen kroppana. Silloin oivalsin jotain.
Toisten ihmisten mielipiteillä ei ole loppujen lopuksi paskankaan väliä. En ole missimitoissa, mutten myöskään ylipainoinen. Vatsakumpua, reittä ja persettä löytyy, mutta on minussa hyviäkin puolia. Minulla on vyötärö, lantioni on synnytyksen jälkeen entistäkin hedelmällisemmän näköinen (kuinka ironista!), rintani ovat sopusuhtaiset, solisluuni näkyvät ja kaulani on hoikka, melkeinpä joutsenmainen. En siis ole rumimmasta päästä, en ollenkaan. Vähitellen aloin hyväksyä vartaloni sellaisena kuin se on: synnyttäneen naisen kroppana. Se on kantanut uutta elämää sisällään. Peikkiksen kuolema ei ollut kenenkään syy, ja vähitellen olen alkanut muistella hymyillen aikoja jolloin näytin omasta mielestäni lehmältä. Myöhemmin katsoessani raskausaikana otettuja valokuvia huomasin hehkuneeni äitiyden onnea. Ehkäpä saan joskus kokea sen, ja ehkäpä hyväksyn silloin helpommin raskauden tuomat muutokset kroppaani.
Nyt synnytyksestä on pian kolme vuotta, ja leventyneitä lanteita lukuunottamatta näytän hoikahkolta naiselta, josta ei välttämättä koskaan näkisi, että tuo on ollut raskaana. Olen oppinut kohtelemaan kehoani lempeämmin, ja vaikka vieläkin tulee päiviä jolloin tunnen itseni merilehmäksi ja valaaksi (kiitos, PMS, tuo jokaisen naisen paras ystävä), pyrin katsomaan joka aamu peiliin ja kehumaan itseäni edes vähän. Kun opettelen ensin pitämään itseäni kauniina, muutkin huomaavat sen ja alkavat ajatella ehkä samalla lailla. Mitäpä väliä sillä loppujen lopuksi onkaan, vaikka en olekaan kaikkien mielestä kaunis. Pääasia on, että minä itse välitän itsestäni ja kumppanini ajattelee minun olevan kaunis. Yleiset kauneusihanteet ovat yliarvostettuja, samoin Facebookissa kiertävät statukset: "Naisen pitää olla naisen näköinen, ei tuulennussima vinkuheinä". Meitä on erilaisia. Joku on hoikka, joku vähän pulleampi, joku sopusuhtainen, joku vähän reitevämpi, rinnakkaampi, vatsakkaampi, mutta onneksi jokaiselle naiselle löytyy aina ihailijoita. Kauneus on katsojan silmässä. Mitä se on joltakin pois, jos joku tykkää niistä nk. tuulennussimista vinkuheinistä? Tuollainen vakuuttelu kielii minusta vain huonosta itsetunnosta ja siitä, että noiden jakajat ehkä haluaisivat itsekin olla laihoja, taistelevat ylipainon kanssa, you name it.
Oikeastaan voisin sanoa, että läpikäymäni syömishäiriöhelvetti, lapsen kantaminen ja lapsen menettäminen ovat opettaneet minua kohtelemaan itseäni paremmin. Enää en jaksa välittää muutamasta raskausarvesta tai siitä, että kroppani ei ole se porukan timmein. Olen kuitenkin ihan hyvä näin. Rakastakaa itseänne ja toisianne, siitä se terve itsetunto lähtee.
perjantai 5. heinäkuuta 2013
KUOLEMAN HETKELLÄ KATUU VAIN ELÄMÄTTÄ JÄTTÄMISTÄ?
Äidin syöpä ja sytostaattihoidot, tuleva leikkaus, sädehoidot ja sen jälkeinen Femar-lääkitys ovat pistäneet minut jälleen kerran nöyrälle paikalle. Elämä päättyy joskus, hyväkin sellainen. Millaisena sinä näkisit elämäsi kuoleman hetkellä, silloin kun elämän liekki hiipuu hiljalleen ja tuonpuoleinen odottaa? (Vaihtoehtoisesti voit korvata sanan "tuonpuoleinen" sanalla "unohdus" tai "katoaminen, jollet usko minkäänlaiseen kuolemanjälkeiseen elämään.) Olen miettinyt viime aikoina paljon yhtä kysymystä. Katuuko ihminen kuolinvuoteellaan enemmän asioita joita on tehnyt vai niitä, jotka on jättänyt tekemättä? Se voi olla kaksipiippuinen juttu. Ihminen on ihminen ja näin ollen inhimillinen. Kukaan meistä ei ole täydellinen, joten teemme virheitä ja mokailemme. On eri asia, oppiiko niistä virheistään missään vaiheessa. Virheisiin voi myös suhtautua kahdella tavalla: joko niin, että vihaa itseään ikuisesti tai sitten ajattelee niiden olevan vain osa elämää. Jokainen meistä kuolee kuitenkin joskus, sillä vain Raamatun aikoina Elia ei nähnyt koskaan kuolemaa. Sen sijaan hänetkin vietiin paratiisiin tulisilla vaunuilla. Muiden osaksi tuli hyväksyä kuolemisen katkeransuloinen kalkki.
Kun minä kuolen, haluaisin ajatella sillä hetkellä eläneeni täyden elämän virheistäni huolimatta. En halua katkeroitua. Haluan ajatella olleeni onnellinen ja eläneeni täysillä, joskus impulsiivisestikin. Olisinko onnellinen, jollen osaisi tarttua hetkeen ja nauttia niistä? Enpä tiedä. Jollen olisi koskaan hetken mielijohteesta alkanut harrastaa X-ratedjuttuja exäni kanssa, en olisi ikinä saanut kokea edes vähää aikaa lapsen odotusta ja äitiyden onnea. Lapsen kuolema oli totta kai surullista, mutta senkin asian kanssa oppii elämään. En kadu missään nimessä sitä, että pieni Peikkis ilmoitteli tulostaan niin nopeasti. En kadu myöskään eroa Peikkiksen isästä enkä sitä, että aloimme nykyisenikin kanssa yrittää raskautta niin nopeasti. Tahaton lapsettomuuskin on opettanut minulle paljon itsestäni. Olen oppinut sietämään pettymyksiä paremmin kuin ennen ja toisaalta nauttimaan asioista, joita minulla on. Elämässä on asioita joille ei voi mitään, mutta on myös asioita joihin voi vaikuttaa itse.
Jollen olisi ihan ex tempore hakenut ystäväni Facebook-seinällä mainostamaa työpaikkaa, en olisi koskaan saanut vakituista työtä vaan haahuilisin toimettomana yhteiskunnan riesana. Nyt minulla sen sijaan on työ josta pidän ja jossa olen (omakehu haisee, heh heh) kaiken lisäksi hyväkin. Olen nauttinut työstäni ja pidän sitä tärkeänä. Jollei kukaan kirjoittaisi lääkärien saneluja muistiin, potilaiden hoitolinjauksista ei olisi tietoja missään, ja pahimmassa tapauksessa potilas menetettäisiin. Nyt sen sijaan kirjoittelen niitä puhtaaksi ja hoitajat saavat informaatiota potilaan hoidosta ja sen jatkumisesta. Ei paskempaa, uskaltaisin väittää.
Jollen olisi uskaltanut hakea omaa asuntoa, emme olisi vieläkään päässeet muuttamaan yhteen miesystäväni kanssa. Nyt sen sijaan mieheni uskalsi hypätä tyhjän päälle ja raahata kamppeensa luokseni. Nyt asumme yhdessä ja opettelemme yhteistä elämää rakastaen ja riidellen. Jollen olisi koskaan uskaltanut aloittaa tätä blogia (hetken mielijohteesta, kyllä), kukaan ei koskaan saisi tarvitsemaansa vertaistukea lapsettomuuden tai lapsen menetyksen aiheuttamien tunteiden kanssa kamppailuun, ja ennen kaikkea: jollen olisi koskaan uskaltanut irtautua ahdasmielisistä kuvioista, kokisin elämäni rajoittuneeksi enkä varmasti vieläkään uskaltaisi tehdä päätöksiä _oman_ elämäni suhteen kysymättä joltain "viisaammalta" ensin.
Uskaltaisin väittää, että kun kuolen, olen onnellinen ja koen eläneeni täyden elämän tulipa niitä lapsia tai ei. Jokainen meistä, myös sinä, lukijani, kuolemme joskus. Nyt on hyvä aika tarttua asioihin joille voi tehdä jotain ja tehdä itsensä onnelliseksi. Parisuhde tai lapset yksinään eivät tuo onnea, onnen tuo se, että uskaltaa elää sata lasissa miettien toki tekojensa seurauksia, mutta kuitenkin eläen.
Ihanaa kesän jatkoa kaikille jotka vaivautuvat lukemaan. Nauttikaa itsestänne ja toisistanne! Ja ei, tuohon viimeiseen kaneettiin ei sisälly kaksimielisyyksiä, minähän olen sangen siveä nuorehko naisihminen. ;)
Kun minä kuolen, haluaisin ajatella sillä hetkellä eläneeni täyden elämän virheistäni huolimatta. En halua katkeroitua. Haluan ajatella olleeni onnellinen ja eläneeni täysillä, joskus impulsiivisestikin. Olisinko onnellinen, jollen osaisi tarttua hetkeen ja nauttia niistä? Enpä tiedä. Jollen olisi koskaan hetken mielijohteesta alkanut harrastaa X-ratedjuttuja exäni kanssa, en olisi ikinä saanut kokea edes vähää aikaa lapsen odotusta ja äitiyden onnea. Lapsen kuolema oli totta kai surullista, mutta senkin asian kanssa oppii elämään. En kadu missään nimessä sitä, että pieni Peikkis ilmoitteli tulostaan niin nopeasti. En kadu myöskään eroa Peikkiksen isästä enkä sitä, että aloimme nykyisenikin kanssa yrittää raskautta niin nopeasti. Tahaton lapsettomuuskin on opettanut minulle paljon itsestäni. Olen oppinut sietämään pettymyksiä paremmin kuin ennen ja toisaalta nauttimaan asioista, joita minulla on. Elämässä on asioita joille ei voi mitään, mutta on myös asioita joihin voi vaikuttaa itse.
Jollen olisi ihan ex tempore hakenut ystäväni Facebook-seinällä mainostamaa työpaikkaa, en olisi koskaan saanut vakituista työtä vaan haahuilisin toimettomana yhteiskunnan riesana. Nyt minulla sen sijaan on työ josta pidän ja jossa olen (omakehu haisee, heh heh) kaiken lisäksi hyväkin. Olen nauttinut työstäni ja pidän sitä tärkeänä. Jollei kukaan kirjoittaisi lääkärien saneluja muistiin, potilaiden hoitolinjauksista ei olisi tietoja missään, ja pahimmassa tapauksessa potilas menetettäisiin. Nyt sen sijaan kirjoittelen niitä puhtaaksi ja hoitajat saavat informaatiota potilaan hoidosta ja sen jatkumisesta. Ei paskempaa, uskaltaisin väittää.
Jollen olisi uskaltanut hakea omaa asuntoa, emme olisi vieläkään päässeet muuttamaan yhteen miesystäväni kanssa. Nyt sen sijaan mieheni uskalsi hypätä tyhjän päälle ja raahata kamppeensa luokseni. Nyt asumme yhdessä ja opettelemme yhteistä elämää rakastaen ja riidellen. Jollen olisi koskaan uskaltanut aloittaa tätä blogia (hetken mielijohteesta, kyllä), kukaan ei koskaan saisi tarvitsemaansa vertaistukea lapsettomuuden tai lapsen menetyksen aiheuttamien tunteiden kanssa kamppailuun, ja ennen kaikkea: jollen olisi koskaan uskaltanut irtautua ahdasmielisistä kuvioista, kokisin elämäni rajoittuneeksi enkä varmasti vieläkään uskaltaisi tehdä päätöksiä _oman_ elämäni suhteen kysymättä joltain "viisaammalta" ensin.
Uskaltaisin väittää, että kun kuolen, olen onnellinen ja koen eläneeni täyden elämän tulipa niitä lapsia tai ei. Jokainen meistä, myös sinä, lukijani, kuolemme joskus. Nyt on hyvä aika tarttua asioihin joille voi tehdä jotain ja tehdä itsensä onnelliseksi. Parisuhde tai lapset yksinään eivät tuo onnea, onnen tuo se, että uskaltaa elää sata lasissa miettien toki tekojensa seurauksia, mutta kuitenkin eläen.
Ihanaa kesän jatkoa kaikille jotka vaivautuvat lukemaan. Nauttikaa itsestänne ja toisistanne! Ja ei, tuohon viimeiseen kaneettiin ei sisälly kaksimielisyyksiä, minähän olen sangen siveä nuorehko naisihminen. ;)
tiistai 4. kesäkuuta 2013
SOUND OF SILENCE
Kiireinen "ura"nainen ei ole ehtinyt kirjoitella blogiaankaan aikoihin johtuen monistakin tekijöistä. Muutto on hoidettu kunnialla loppuun (minun osaltani), mutta joka viikonloppu on ollut menoa jos jonkinlaista, ja arkena olen totaalisen ryytynyt töiden jälkeen näpyteltyäni muutamia lääkärien saneluita puhtaiksi. Aikaa ei ole jäänyt siis blogillekaan, vaikka lupasinkin kirjoitella tänne vähän useammin. Mistähän siis aloittaisin?
Äidin hoidot ovat etenemässä kolmanteen doketakselihoitoon, jonka jälkeen alkaa CEF-satsien sarja. CEF on yhdistelmäsytostaatti, joka saattaakin hiustenlähdön lisäksi aiheuttaa pahoinvointia ja muita vähemmän kivoja juttuja. Äitiparka luuli pahoinvoinnin kestävän yhtäjaksoisesti sytostaatin annosta seuraavaan sytostaattiin, mutta minä valaisin häntä siitä tosiasiasta, että maksimissaan sytostaattien aiheuttaman pahoinvoinnin kesto on sellaiset kolme päivää. CEF-putken jälkeen onkin vuorossa neljän viikon huilitauko ennen leikkausta, jossa ne toivottavasti poistavat paitsi kainalon imusolmukkeet, myös vasemman rinnan, noin niin kuin just in case.
Vauvanyritysrintamalle ei kuulu mitään.
Ei sillä, etteikö "yritystä" olisi ollut, mutta menkat alkavat aina ennen kuin ehdin edes tutkailla mahdollisia raskausoireita. En tiedä onko pahempaa viettää kesäkin perse vuotaen aina kuukauden välein vai oksennella pahoinvoinnin vuoksi? Sanokaa te.
Mieskin muuttaa omat kamansa tänne tämän kuukauden aikana, ja silloin olemme vihdoinkin virallisesti avopari. Minä haaveilen ylennyksestä, ehehhe, sillä sainhan töissä jo kehujakin siitä, että olen nopea kirjoittaja ja teen työni hyvin.
Ei kai tässä kurjuutta kummempaa. Se on kesä nyt, ja sen myötä aikaa kirjoittelulle on tuskaisen vähän. Tämä blogi on siis harvinaisen hiljainen kesän aikana, kuten taisi käydä viime kesänäkin...
Äidin hoidot ovat etenemässä kolmanteen doketakselihoitoon, jonka jälkeen alkaa CEF-satsien sarja. CEF on yhdistelmäsytostaatti, joka saattaakin hiustenlähdön lisäksi aiheuttaa pahoinvointia ja muita vähemmän kivoja juttuja. Äitiparka luuli pahoinvoinnin kestävän yhtäjaksoisesti sytostaatin annosta seuraavaan sytostaattiin, mutta minä valaisin häntä siitä tosiasiasta, että maksimissaan sytostaattien aiheuttaman pahoinvoinnin kesto on sellaiset kolme päivää. CEF-putken jälkeen onkin vuorossa neljän viikon huilitauko ennen leikkausta, jossa ne toivottavasti poistavat paitsi kainalon imusolmukkeet, myös vasemman rinnan, noin niin kuin just in case.
Vauvanyritysrintamalle ei kuulu mitään.
Ei sillä, etteikö "yritystä" olisi ollut, mutta menkat alkavat aina ennen kuin ehdin edes tutkailla mahdollisia raskausoireita. En tiedä onko pahempaa viettää kesäkin perse vuotaen aina kuukauden välein vai oksennella pahoinvoinnin vuoksi? Sanokaa te.
Mieskin muuttaa omat kamansa tänne tämän kuukauden aikana, ja silloin olemme vihdoinkin virallisesti avopari. Minä haaveilen ylennyksestä, ehehhe, sillä sainhan töissä jo kehujakin siitä, että olen nopea kirjoittaja ja teen työni hyvin.
Ei kai tässä kurjuutta kummempaa. Se on kesä nyt, ja sen myötä aikaa kirjoittelulle on tuskaisen vähän. Tämä blogi on siis harvinaisen hiljainen kesän aikana, kuten taisi käydä viime kesänäkin...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)