sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

WHAT IS BEAUTY?

Kauneusihanteet ovat vaihdelleet vuosisatojen kuluessa. Joskus on ollut hienoa, jos nainen on kaventanut vyötäröään korsetilla niin, että hyvä kun on saanut henkeä, ja joskus taas rubensilainen vartalonmuoto on ollut seksikkäintä ikinä. Nyky-yhteiskunnassa on sairaalloisia kauneusihanteita. Naisen täytyy olla laiha, ja koska muotisuunnittelijat ovat lähes kaikki homoja, naisille suunnatut vaatteet on tehty laihoille vartaloille. Olen itsekin joskus mahtunut tuumakoon 26 farkkuihin ja koon 32 vaatteisiin. En ollut silloin onnellinen, istuminen sattui koska takapuolessa ei ollut minkäänlaista rasvakudosta, ja pyöräilin spinningissä itseni lähestulkoon pyörryksiin. Tervettä, eikö vain? Päivän ruokalista saattoi sisältää yhden 0,2%:n rahkan ilman mausteita, vähärasvaisen salaatin ilman kastiketta, iltapalaksi toisen rahkan ja kaksi litraa mustaa kahvia. Ihme, että säilyin hengissä.

Parantumiseni alkoi Syömishäiriöyksikössä saamani loistavan ja ammattitaitoisen henkilökunnan avulla, mutta sitten tulin raskaaksi. Se toi omat kiemuransa kehonkuvaani. Ei ollut helppoa hyväksyä leveneviä lanteita, kasvavaa vatsaa ja rintoja, jotka pamahtivat muutamassa kuukaudessa kolme kuppikokoa suuremmiksi. En tuntenut itseäni silloin kauniiksi ja naiselliseksi vaan lähinnä lehmämäiseksi meijeriksi. Oman säväyksensä raskauteen toivat toki helteet, ylisuuri vatsa ja norsumaisiin mittoihin turvonneet nilkat. Kun sitten lääkäri totesi, ettei sykettä löydy, jouduinkin yhtäkkiä sopeutumaan synnyttäneen naisen vartaloon ilman lasta merkkinä siitä. Parisuhteen kaaduttua mietin kauan, voisiko kukaan koskaan hyväksyä vartaloani tällaisena: synnyttäneen naisen kroppana. Silloin oivalsin jotain.


Toisten ihmisten mielipiteillä ei ole loppujen lopuksi paskankaan väliä. En ole missimitoissa, mutten myöskään ylipainoinen. Vatsakumpua, reittä ja persettä löytyy, mutta on minussa hyviäkin puolia. Minulla on vyötärö, lantioni on synnytyksen jälkeen entistäkin hedelmällisemmän näköinen (kuinka ironista!), rintani ovat sopusuhtaiset, solisluuni näkyvät ja kaulani on hoikka, melkeinpä joutsenmainen. En siis ole rumimmasta päästä, en ollenkaan. Vähitellen aloin hyväksyä vartaloni sellaisena kuin se on: synnyttäneen naisen kroppana. Se on kantanut uutta elämää sisällään. Peikkiksen kuolema ei ollut kenenkään syy, ja vähitellen olen alkanut muistella hymyillen aikoja jolloin näytin omasta mielestäni lehmältä. Myöhemmin katsoessani raskausaikana otettuja valokuvia huomasin hehkuneeni äitiyden onnea. Ehkäpä saan joskus kokea sen, ja ehkäpä hyväksyn silloin helpommin raskauden tuomat muutokset kroppaani.

Nyt synnytyksestä on pian kolme vuotta, ja leventyneitä lanteita lukuunottamatta näytän hoikahkolta naiselta, josta ei välttämättä koskaan näkisi, että tuo on ollut raskaana. Olen oppinut kohtelemaan kehoani lempeämmin, ja vaikka vieläkin tulee päiviä jolloin tunnen itseni merilehmäksi ja valaaksi (kiitos, PMS, tuo jokaisen naisen paras ystävä), pyrin katsomaan joka aamu peiliin ja kehumaan itseäni edes vähän. Kun opettelen ensin pitämään itseäni kauniina, muutkin huomaavat sen ja alkavat ajatella ehkä samalla lailla. Mitäpä väliä sillä loppujen lopuksi onkaan, vaikka en olekaan kaikkien mielestä kaunis. Pääasia on, että minä itse välitän itsestäni ja kumppanini ajattelee minun olevan kaunis. Yleiset kauneusihanteet ovat yliarvostettuja, samoin Facebookissa kiertävät statukset: "Naisen pitää olla naisen näköinen, ei tuulennussima vinkuheinä". Meitä on erilaisia. Joku on hoikka, joku vähän pulleampi, joku sopusuhtainen, joku vähän reitevämpi, rinnakkaampi, vatsakkaampi, mutta onneksi jokaiselle naiselle löytyy aina ihailijoita. Kauneus on katsojan silmässä. Mitä se on joltakin pois, jos joku tykkää niistä nk. tuulennussimista vinkuheinistä? Tuollainen vakuuttelu kielii minusta vain huonosta itsetunnosta ja siitä, että noiden jakajat ehkä haluaisivat itsekin olla laihoja, taistelevat ylipainon kanssa, you name it.

Oikeastaan voisin sanoa, että läpikäymäni syömishäiriöhelvetti, lapsen kantaminen ja lapsen menettäminen ovat opettaneet minua kohtelemaan itseäni paremmin. Enää en jaksa välittää muutamasta raskausarvesta tai siitä, että kroppani ei ole se porukan timmein. Olen kuitenkin ihan hyvä näin. Rakastakaa itseänne ja toisianne, siitä se terve itsetunto lähtee.

4 kommenttia:

  1. Tähän voisi vielä lisätä, että hyvä itsetunto näkyy myös ulospäin. Mikään ei ole sen mukavampaa kuin nähdä ihminen, joka osaa kantaa itsensä ja on sinut kroppansa kanssa. Eli ei luimistella anteeksi pyytävästi katse maassa vaan nostetaan ryhti suoraksi ja kohdataan maailma sen näköisenä kuin ollaan. Kaikille tsemppiä itsetunnon kohottamiseen. Hymyä huuleen, siitä se lähtee! :)

    VastaaPoista
  2. Asiaa!

    Meidän I kysyi multa yhtenä päivänä että mitä ne viivat äitin masussa on. Vastasin että auringonsäteitä. Neiti oli hetken hiljaa ja totesi että ne on kauniita. Niinhän ne on. Auringonsäteet <3

    (Yhtä suurella rakkaudella en pysty suhtautumaan selluliittiin, mutta minkäs teet. Kaikilla sitä on.)

    VastaaPoista
  3. "Vatsakumpua, reittä ja persettä löytyy, mutta on minussa hyviäkin puolia."

    Hey beibe, nuo mainitsemasi asiat on aika monenkin mielestä hyviä asioita naisessa ;)

    -sin

    VastaaPoista
  4. Tulipas muuten mieleen tästä kirjoituksesta eräs sivusto, joka on ainakin itseäni auttanut paljon tässä uuden kroppani hyväksymisessä. Sieltä löytyy monien erilaisten äitien tarinoita ja kuvia muuttuneista kehoistaan, raskausarvista ja pullataikinamahoista riipputisseihin ja selluliittipeppuihin. Suosittelen ainakin vilkaisemaan! theshapeofamother.com

    VastaaPoista