maanantai 2. syyskuuta 2013

CANCER IS LIKE A TICKING TIMEBOMB

Aina pitää olla optimisti. Syöpähän on hyvin hoidettavissa nykyään, joten paranemisennusteet ovat loistavia! Eikö joskus ole ihan terveellistä olla realistikin, ainakin kun on kyse sellaisesta sairaudesta kuin syöpä? Syövästä paranee nykyään yhä useampi ihminen, mutta aina siihen joku kuoleekin. Syöpä ei ole sairaus, jonka voi ohittaa olan kohautuksella ja napsia paria lääkettä, joiden jälkeen homma on hoidettu ja potilas virallisesti terve. Parantumisdiagnoosinkin jälkeen potilas joutuu jännittämään vuosikontrolleja, ja vasta viiden vuoden kuluttua terveen paperien saamisesta syöpäpotilas voi ihan oikeasti sanoa olevansa terve. Ei sekään tarkoita, etteikö syöpä voisi pamahtaa silti päälle.

Äidin hoidot ja tutkimukset ovat edenneet siihen pisteeseen, että lääkärit ovat tehneet päätöksensä hoitolinjoista. Leikkaushoitoon ei edetä, koska kasvaimia on niin kainalossa, soliskuopassa kuin rintaLIHAKSESSAkin. CEF-hoitoon nuo pirulaiset eivät olleet reagoineet, mutta doketakselista oli hyvä vaste. Doketakselihoito oli vain turhan rankka äidilleni, ja sen aikana hän sai parikin infektiota, joten nyt on vaihtoehtona paklitakseli (takseli kuin takseli) sekä sen jälkeen sädehoidot, tai jos äidin syöpä on hormonihoitoon reagoivaa sorttia, aromataasinestäjä (letrotsoli eli kauppanimeltään Femar) ja sädehoidot. Toivon kovasti, että tulokset kertoisivat syöpäläisen olevan hormoneille reagoivaa sorttia, jotta sytostaatit voisi skipata jatkossa kokonaan. Leikkaushan ei tule kyseeseen lähinnä siksi, että jos siihen lähdettäisiin, vaarana olisi vasemman käden tulo toimintakyvyttömäksi lymfakierron totaalisen tukkeutumisen ja mahdollisesti jopa jonkun käden hermon katkeamisen seurauksena. Se tuntuu pahalta iskulta ja siltä, että rouva Rintasyöpä cum metastasis (ja ilman primäärituumoria) veisi koko perhettä kuin litran mittaa.

Mutta miten omainen jaksaa olla optimisti? Pakko sanoa, ettei sitä aina jaksakaan. Äidin syövän metastasointiaste ja kasvainten paikat sekä äidin ikä huomioiden on ihme, jos syöpä saadaan kokonaan remissioon. Totta kai toivon edelleen parasta. On hienoa, että HUS:n syöpätautien poliklinikan lääkärit haluavat vielä tähdätä aktiivisiin hoitolinjoihin, mutta missä vaiheessa on edessä tilanne, jossa luovuttaminen on ainoa vaihtoehto? Onneksi kuvaukset paljastavat ettei tautia löydy luustosta tai sisäelimistä, mutta pelkään aina kuollakseni ennen lääkärin vastaanottoja senkin pommin iskeytymistä niskaan. Omainen ei aina jaksa olla optimisti. Äiti luottaa minuun ja uskoo, että muistan kaiken mitä lääkärin vastaanotolla on sanottu ja puhuttu. Niin muistankin, mutta eivät ne tilanteet tyttärellekään helppoja ole. Jos potilasta pelottaa mennä tuomiolle, ei se omaisellekaan helppoa ole etenkin, kun omaiselle ei ole vaihtoehtona romahtaminen ja itkuun pillahtaminen potilaan edessä. 

Pakko sanoa, ettei syövän kanssa voi olla kuin korkeintaan varovaisen toiveikas ainakin kun kyseessä on metastasoinut syöpä. Realistiksi tässä oppii väkisinkin. Tiedämme, että tällä hetkellä ennuste ei näytä katastrofaaliselta, mutta vaikkapa parin kuukauden kuluttua tilanne voi olla toinen. Äidin sisuksissa elää tikittävä aikapommi, joka saadaan ehkä purettua, mutta minä uskoisin että tällä hetkellä todennäköisintä on sen räjähdyshetken lykkääminen. Olisi hienoa vain uskoa ja luottaa paranemiseen, mutta joskus se luopumisen hetki kuitenkin tulee, eikä se tule olemaan helppoa. Olen alkanut valmistautua mielessäni äidin menettämiseen. Se ei välttämättä ole tämän tai ensi vuodenkaan asia, mutta tällaisen sairauden kanssa joutuu kyllä katsomaan kuolemaa silmästä silmään hetken aikaa. 

Yritän olla positiivinen ja selvitä hurtin huumorin avulla, mutta nyt tuntuu etten jaksaisi. Pelkään vain kuollakseni, että joku hetki äidin kanssa on ihan oikeasti viimeinen. Pelkään tilannetta, jossa lääkärit levittävät kätensä ja sanovat ettei mitään voi tehdä, ja pelkään että äiti tulee kamalan kipeäksi ja siitä huolimatta lääkärit pihtailevat kipulääkkeissä. Pelkään hetkeä, jona äidin yleiskunto romahtaa niin, että hän on sairaalan sängyssä vaipoissa ja elämä haipuu hänestä pois hitaasti. Pelkään romahdusta, joka koittaa kun sairaalasta soitetaan ja kerrotaan, että äiti on kuollut. 

Näin optimisti minä olen. 
Paska ihminen.

Ehkä huomenna on taas parempi fiilis ja omaisellakin on jo enemmän taistelutahtoa? Ehkä omainenkin tarvitsee päivät, jolloin saa olla heikko ja pelätä pahinta? Huomenna voi olla jo päivä, kun jaksan taas toivoa parasta.

1 kommentti:

  1. Olen seurannut vierestä rakkaimman ystävän äidin kamppailua tuota viheliästä tautia vastaan, jonka hän lopulta hävisi vuosi sitten. Hirmuista surua ja pelkoa tuo aika toi tullessaan, eikä siihen oikein kukaan ulkopuolinen voinut sanoa tai tehdä mitään. Oikein paljon voimia ja tsemppiä ja jaksamista, toivottavasti äitisi olo kohenee pian.

    VastaaPoista