Yrityskierto numero yhdeksän on käynnistynyt, ja olo on yllättävänkin levollinen. Meille ei ole vieläkään tulossa pientä ihmettä, joka olisi saanut ilmoitella itsestään jo kuukausia sitten, mutta mitä sitten? Meillä on toisemme, minulla on opintoni joita pitäisi jatkaa, ja töitäkin pitää tehdä. Muut tuntuvat edelleenkin sikiävän citykanien lailla, muttei se haittaa. Ei muiden onni ole meiltä kahdelta pois. Jollain lailla yrityskiertojen lisääntyessä kaikkeen turtuu. Oireet on opittu tunnistamaan menkkaoireiksi, ei raskautta merkkaaviksi jutuiksi, ja viimeinen niitti tuntui olevan ajan varaaminen gynekologille joulukuulle. Kävin samalla gynekologilla pari vuotta aiemmin alkuraskauden komplikaatioiden vuoksi, ja se osoittautui hyväksi lääkäriksi, toisin kuin se idiootti joka jaksoi aina vihjailla minulle ylipainosta. (Joo joo, se oli viisi vuotta sitten, ja olin oikeastikin silloin vähän punkero, mutta hoikahkolta tuon miespuolisen gynen silmissä näytin vasta, kun BMI:ni oli 17 ja olin sairastunut rytinällä anoreksiaan...)
Joulukuussa selviää sitten enemmän, ja siihen saakka voimme nauttia ihan vain toisistamme mieheni kanssa, mieheni tyttären seurasta ja siitä, että meillä on kuitenkin toisemme. Olen myös miettinyt, että mikäs kiire tässä on. Lapsettomuusdiagnoosia ei ole vielä lyöty minnekään paperille virallisesti, ja voihan olla että tämä tärppäämättömyys johtuu ihan minipillerien lopetuksestakin. Lisäksi alkuvuodesta kärsin jatkuvasti munasarjakystista, joten sekin lienee hidastanut tätä prosessia. Tulevaisuutta ei auta pelätä, vaan ottaa vastaan se mitä annetaan.
Ihanaa, kun kerrankin on seesteinen ja hyvä olo!
Kohtukuoleman kokenut äiti kirjoittelee täällä ajatuksiaan menettämisestä, elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta. Sisältää mustaa huumoria, ironiaa ja sarkasmia. "Loppuvat ne monsuunisateetkin joskus."
tiistai 4. syyskuuta 2012
lauantai 1. syyskuuta 2012
JOS HOITAJAKSI HALUAT NYT, NIIN TAKUULLA YLLÄTYT...
Jotkut sairaanhoidon opintojaan aloittavat nuoret kuvittelevat sairaalatyön olevan glamouristista, täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita sekä tietenkin helkutin komeita lääkäreitä, ihmissuhdekiemuroita ja juorujen täyteistä elämää. Jos haluaa erikoistua vaikkapa kätilöksi, terveydenhoitajaksi tai ensihoitajaksi, voisi kuvitella kätilöiden vain paijailevan pieniä vauvoja, terkkarien lähinnä facebookkaavan kaiken työaikansa ja ensihoitajien hilluvan päitsimet, kanylointi- ja intubointivälineet käsissään. Näin alalle hakeutuu porukkaa, joiden kuvitelmat vastaavat todellisuutta yhtä hyvin kuin metallimusiikki ja iskelmä toisiaan.
Koulun aluksi opiskellaan anatomian ja fysiologian perusjuttuja, perushoitoa ja ergonomiaa. Karu totuus iskee kuitenkin vastaan vasta ensimmäisessä harjoittelussa. Riippumatta siitä mihin suuntautuu, askeleet vievät jokaisella vanhustenhoidon ihmeelliseen maailmaan. Missä on glamour? Osastot ovat täynnä raskashoitoisia vuodepotilaita, tulevat kollegat vanhoja patuja ja osastonlääkäriäkin näkee paikalla ehkä kerran viikossa. Jokainen päivä on samanlainen, ja sitä rytmittävät vatsantoimitukset ja suihkupäivät. Joissakin paikoissa vanhuksia ei ehkä edes ehditä nostamaan istumaan lounaalle tai päivälliselle. Mitä näissä harjoitteluissa sitten oppii? No, ainakin vaihtamaan vaippoja (ja kyllä, tätä taitoa tulee tarvitsemaan kaikkialla) ja antamaan peräruiskeita (tätäkin taitoa tarvitsee). Kokemukseni on osoittanut, että jotkut jättävät leikin kesken ensimmäiseen harjoitteluun koska huomaavat ettei ala olekaan itseä varten. Se on hyvä. Oppiipahan tiedostamaan omat rajansa.
Harjoitteluiden ja kokemuksen karttuessa voi huomata, ettei sairaalatyö ole ollenkaan glamouristista. Kädet joutuu likaamaan usein, ja väestön vanhenemisesta johtuen potilasaineisto suunnilleen jokaisella osastolla on iäkästä, monisairasta porukkaa. Kirurgisen erikoisosaamisen lisäksi on osattava diabeteksen ja verisuoni- ja sydänsairauksien keskeiset piirteet ja niiden hoito. Ison leikkauksen jälkeen vanha ihminen voi olla pitkäänkin vuodepotilaana, ja silloin perushoito on hyvin keskeisessä asemassa. Useimmiten osastot ovat täynnä, ja hoitajien määrä ei todellakaan korreloi potilasmäärän kanssa. Mitä silloin tapahtuu? "Hei, onhan meillä opiskelija! Sen voi ihan hyvin laittaa nyt tekemään nää ja nää hommat", keksitään. Opiskelija tekee toki samoja hommia kuin muutkin, mutta on lisäksi oppimassa, ja näin ollen opiskelijalla on oikeus mennä seuraamaan esimerkiksi toimenpiteitä. Minulle on siinä suhteessa sattunut hyvä tuuri harjoittelupaikkojen suhteen, koska olen aina päässyt toimenpiteisiin mukaan ja saanut itse nähdä ja tehdä. Minua ei ole pidetty ilmaistyövoimana, mutta kaikilla näin ei todellakaan ole.
Jotkut, mukaanlukien minä, alkavat tehdä myös opintojen ohessa keikkatyötä. Silloin ei olekaan enää opiskelija, vaan lasketaan mukaan vahvuuteen. Jep, silloin pitäisi osatakin jo jotain, ja jos miehitys isolla osastolla on luokkaa 4 hoitajaa aamussa, 3 illassa ja 2 yössä, töitä kyllä riittää. Olen pahimmillani tehnyt sellaisia vuoroja, joissa ehdin syömään vasta puoli tuntia ennen vuoron loppumista. Vanhempien työtoverien kasvoilta näkee elämään ja työhön kyllästymisen, ja glamouristiset kuvitelmat alasta ovat kadonneet kyllä viimeistään sen ensimmäisen harjoittelun aikana. Tätäkö pitäisi jaksaa tehdä eläkeikään saakka? Sallikaa minun epäillä suuresti.
Niin, ja ne kätilöt ja ensihoitajat. Kätilöt joutuvat haastaviinkin tilanteisiin, kuten pitkäviikkoisiin raskaudenkeskeytyksiin, Fetus Mortusten hoitoon ja syöpä- ja muiden naistentautipotilaiden hoitotyöhön, jolloin myös empatia on hyvin keskeisessä osassa työtä. Toki pitää osata kliininenkin puoli, mutta miltä kuvittelisitte vaikka terminaalivaiheen munasarjasyöpäpotilaasta tuntuvan, jos hoitaja on epäempaattinen, kylmä ja töksäyttelevä? Aivan. Ei kovinkaan hyvältä. Ensihoitajat taas saavat suurimmaksi osaksi olla juoppokuskeina, jonka jälkeen ambulanssi haisee kaikilta mahdollisilta eritteiltä. Hohdokasta, eikö? (No, tokihan ambulanssikuskit saavat hoitaa niitä jänniä akuuttitilanteitakin, mutta suurin osa keikoista lienee aika perushuttua...) Kun tietää mitä hoitotyö on oikeasti, paska palkka ja kovat työolot eivät jaksa motivoida pidemmän päälle. Vaikka työstään tykkäisikin ja se osoittautuisi kutsumukseksi, se käy pidemmän päälle raskaaksi niin fyysisesti kuin henkisestikin. Lisäksi todella monissa työyhteisöissä voidaan pahoin, ja se näkyy työpaikkakiusaamisena, jatkuvina sairaspoissaoloina ja ala-arvoisena johtajuutena.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)