PELKO POIS

Ei sun kannata, 
ei kai kannata mennä uimaan ukkosella 
ei se kannata  
Ei sun kannata, ei kai kannata koittaa ottaa kyytä käteen ei sun kannata  
Mennä juhlimaan sen saman tyypin kaa, joka parin tuopin jälkeen alkaa päätään aukomaan  
Ei sun kannata, ei kai kannata tulivuoren juureen taloo rakentaa

Pelko pelko 
Saa vallan helposti  
Älä mene pois, älä mene pois, sanoo rohkeutesi 
Ei sun kannata sanoo hyvästi sillä aiot tulla takaisin ja melko varmasti  
Ei sun kannata nukkuu yksinään sillä yksin tarviit pakkasilla monta peittoa  
Jätä pelko taaksesi tänään  
Ukkonen, tärisyttää tannerta, mä pakenen  
Turha kultani pelätä on, pelätä ikävää  
Turha sellaista pelätä on, pelätä elämää

Pelko pelko  
Saa vallan helposti  
Älä mene pois, älä mene pois  
Sanoo rohkeutesi  
Ei sun kannata, ei kai kannata mennä uimaa ukkosella ei se kannata 
Ei sun kannata, ei kai kannata pitää päällä vilkkua jos oot jo ojassa

(x2) Jätä pelko taaksesi tänään  
Ukkonen, tärisyttää tannerta, mä pakenen  
Turha kultani pelätä on, pelätä ikävää 
Turha sellaista pelätä on, pelätä elämää

 

Maj Karma: Ukkonen

 

Pelko on kaiken onnellisuuden pahin vihollinen.

Olen pelännyt viimeiset lähes kahdeksan kuukautta sekundaarisen lapsettomuuden mahdollisuutta, mutta jokin naksahti tänä aamuna päässäni. Miksi pelätä turhaan, koska pahimmilla peloilla on tapana toteutua. Peikkiksen odotusaikana pelkäsin kaikkea mahdollista. Pelkäsin ultria, pelkäsin että vauvalta löytyisi jokin rakennevika suolistosta, ja kun se pelko kävi toteen, aloin pelätä kohtukuolemaa. Sekin tapahtui. Se voi tuntua nyt turhalta jinxaukselta, mutta toisaalta tuossa piilee totuuden siemenkin. On ihan turhaa märehtiä pelossa sekunnista, minuutista, tunnista, päivästä, viikosta ja kuukaudesta  toiseen, kun sillä ei kuitenkaan saavuta mitään.

Peikkiksen kuoleman jälkeen pelkäsin eroa.

Sekin tapahtui. 

Eron jälkeen pelkäsin, etten voisi koskaan löytää ihmistä, jonka kanssa voisin olla onnellinen parisuhteessa. No, se pelko ei onneksi sentään toteutunut. 

Nyt kun olemme hilluneet ilman ehkäisyä kohta kahdeksan kuukautta, olen luovuttanut koko vauva-asian korkeampiin käsiin. Minun on ihan turha lietsoa itseäni "Ei meille kuitenkaan" -mielialaan, koska tulevaisuutta ei vain voi ennustaa. Nyt on nyt. Nyt täytyy elää tätä hetkeä murehtimatta turhaan huomista ja sitä, mitä se saattaa tuoda mukanaan.

 

Nyt heitän pelon romukoppaan ja hoen itselleni: "Kyllä meillekin ihan varmasti". Eihän nyt kahdeksan kuukautta ole edes pitkä aika yrittää raskautta. 

 

Kyllä meillekin. Vielä joskus.

PELLEILYÄ

Noin niin kuin ilmoitusluontoisena asiana ajattelin ilmoittaa, että kuukautiskiertoni pitää minua pilkkanaan. Eikö olekin ihanaa? 


Luulin yrityskierto kahdeksan koittaneen. Niin, huipulla luulee. Oikeasti uusi yrityskierto lasketaan KUNNON vuodon alkamisesta, mutta mitä tekee kroppani? Tuhruttaa päivä toisensa jälkeen pienen pientä vuotoa, mutta kunnon niagara ei vain voi alkaa. Tissini kipeytyvät päivä päivältä enemmän, tänään töissä olin menossa oksentamaan ties kuinka monta kertaa, huimaa, ärsyttää, itkettää, oksettaa, oksettaa, oksettaa ja vielä kerran oksettaa. Lisäksi ravaan vessassa koko ajan, koska tuntuu että rakkoni täyttyy saman tien kun on tyhjentynyt.

Selviä raskausoireita, mutta kyllä se niagara sieltä alkaa. 
Testiä en aio tehdä. 


Armas kroppani, olisi ihan kiva jos ne menkat nyt sitten alkaisivat kun siitä kerran on merkkejä ilmassa. Niin kerta.


Älkääkä kukaan kommentoiko, että voi KUNPA. Ei se kuitenkaan. 


(Samaa oli tosin Peikkiksestäkin: valemenkat, oireet jotka vahvistuivat ja ja ja... mutta eihän toisella kerralla voi olla sama homma? Lisäksi Peikkiksen odotusta varjosti ensimmäisen kolmanneksen kestänyt verenvuoto, paniikki ja epätietoisuus ennen jokaista ultraa, puskista tullut uutinen pienokaisen suolitukoksesta ja... History cannot repeat itself!) 


Vittu.

KESÄDUUNIDEATHMETAL EI KUN SIIS BLUES

Opiskelijan on hyvä olla kesäduunari.
Kaikki kesän ihanimmat tapahtumat ovat juuri silloin, kun on töitä. "Hei kuule Annis, pääsetkö sä sinne ja sinne ja sinne...? Et sää Nummirockiin oo tulossa?" "Joo ei, ei onnistu, mä oon töissä..." Tämä on hoitoalan opiskelijan ja hoitotyöntekijän vakiovastaus jokaiseen kysymykseen viikonloppuriennoista.
"Ei onnistu, mä oon töissä." 
Kohta tämä kesäduuniheavymetalrockblues on kuitenkin ohi. Tämän päivän jälkeen on enää kuusi vuoroa lusittavana, ja sen jälkeen saan lomailla ja ladata akkuja tulevaa varten. Odotan innolla lomaani, koska onhan tuossa muutamia yhteisiäkin lomapäiviä rakkaan kanssa ennen kuin toinen joutuu menemään takaisin töihin. (Lällällää...) 


Uusi kiertokin käynnistyi. 
Jospa ensi kierrosta...? 


Ja paskanvitut. 
No, eihän joulukuuhun olekaan enää kuin alle viisi kuukautta. Siinä vaiheessa pääsemmekin lapsettomuustutkimuksiin. Kyynistäkin kyynisempänä ihmisenä en jaksa uskoa, että sitä plussaa suotaisiin meille ennen mahdollisia tutkimuksia ja hoitoja.

Eikö olekin ironista? Pieni Peikkis tärppäsi heti, vahinkona, ja nyt kun pienokainen olisi oikeasti tervetullut, homma ei näytä onnistuvan, ei niin millään. Pakko kai vain nauttia elämästä noin muuten. Eikä tässä olekaan mitään valittamista, asiathan ovat sinällään paremmin kuin hyvin. No, ainakin paremmin kuin viime vuonna näihin samoihin aikoihin... ehkäpä karkaan toisella lomaviikollani hetkeksi pohjoisempaan Suomeen tervehtimään rakasta ystävääni pariksi päiväksi ja joudun todennäköisesti pelaamaan juomapeliä nimeltään Absinttiansa. Mitä se on? No, jokaista juomatonta absinttia kohden tulee kiskaista kolme jallua... yääääääääää. Ajatuskin oksettaa... 


Ja jottei kukaan nyt ajattele että olen totaalisen turmeltunut juoppo, niin ei, en aio todellakaan käyttää lomaani olemalla koko ajan kännissä. Joskus ihminen vain tarvitsee pienen puhdistavan jäätävän etukenon muilla mailla vierahilla. Ehkäpä sen vierailun aikana saan vähän perspektiiviä asioihin ja osaan olla taas onnellinen siitä mitä minulla on. Sitä paitsi pohjoisemman paikkakunnan vierailuissa on taikaa. Viime vuoden reissu poiki seurustelusuhteen. Olin toki tutustunut mieheeni jo ennen reissua, mutta pienen etäisyydenoton jälkeen yhteydenpito jatkui tiiviimpänä, ja sen jälkeen se olikin sitten menoa. Jospa tämän vuoden reissun jälkeen...? You know what I mean.  


Ennen kesälomaa, reissuja ja kaikkea kivaa on kuitenkin jaksettava vielä viisi vuoroa töissä. 
Ja ei, en ole seksikäs sisar hento valkoinen. Valkoiset vaatteet meillä toki on, mutta niistä on kuulkaa seksi kaukana. Adios, kirjoittelen ehkä elokuussa lisää. Ehkä en. Ei voi tietää.

HOW CAN I SLEEP WHEN THE LITTLE ONE IS NOT HERE?

Pienokaiseni kuolin- ja syntymäpäivät olivat ja menivät, ja jäljelle jäivät vain suunnaton turtumus ja loppukierron ahdistus. Loppukierron ahdistukseen kuului myös hyvin vesiselvä negatiivinen raskaustesti, ja nyt vain istun turtana koneella miettien mitä voisin kirjoittaa. 

Niin paljon on ehtinyt tapahtua pienen elämäni aikana. 

Olen ehtinyt selättää anoreksian, kapinoida uskonnollista yhteisöä vastaan, tulla raskaaksi, menettää kalkkiviivoilla lapseni, erota verisesti... ja nyt kun elämä olisi vihdoin hyvää ja vierelläni on Se Oikea, uutta plussaa ei kuulukaan. Voimillehan se ottaa. Joskus enemmän kuin olisi suotavaa.

Kesäduunibluesia on jäljellä vielä seitsemän kokonaista työvuoroa, enkä tiedä miten saan pidettyä itseni kasassa siihen asti. Yrityskierto kahdeksan alku tuntuu kamalalta, enkä jaksa enää toivoa luomuraskautta. Tunnen itseni epäonnistuneeksi naiseksi, kun elimistöni ei kykenekään laittamaan alulle uutta raskautta. Niin, kaksihan siihenkin tarvitaan, eikä se yrityksen puutteesta ole ollut kiinni, ei todellakaan. Jostain syystä sukusolumme eivät vain tunnu olevan halukkaita hedelmöittymään keskenään. Yksiviivaiset raskaustestit toisensa jälkeen ivaavat ja pilkkaavat minua, ja samalla saan kuulla joka vitun tuutista raskausuutisia. "Jaa, noikin. Jaa, nekin jättivät ehkäisyn pois, no, kohta niillekin tulee vauva...", ajattelen katkerana. Koko maailma tuntuu olevan täynnä pallomahoja, ja viimeisin tilanne jossa tunsin suurta tarvetta napsia verenpainetta alentavia lääkkeitä oli, kun bongasin uutuusleffan "Mitä odottaa kun odotat" mainoksen.

En tiedä leffan kulusta sen enempiä, mutta voisin kuvitella juonen menevän jotakuinkin näin:

Muutama pariskunta on jättänyt ehkäisyn pois toisistaan tietämättä. Hässitään niin maan perkeleesti ja totta kai pamahdetaan paksuksi siitä saatanan yrityskierto yhdestä. Joku pariskunta tulee raskaaksi pillerien läpi, ja kaikki kusevat raskaustesteihin huutavan punaiset kaksi viivaa. Ultraan mennäänkin iloisesti katsomaan sitä pientä vauvaa, eikä ultrien oikeasta syystä ole tietoakaan. Eihän nyt leffoissa voida käsitellä sikiöseulontoja tai sitä, että raskausaikana jokin voi mennä pieleen. 

Leffassa on varmasti myös kohtauksia, joissa isomahaiset naiset hieroskelevat äitelän imelät ilmeet kasvoillaan isoja mahojaan. Synnytys käynnistyy totta kai lapsivesien menolla, sisältää saatanasti huutamista, ja lopulta käsivarsilla on "vastasyntynyt", joka on oikeasti ehkä puolivuotias vauva. Vauva-arki on ihanaa, lapsi on kiltti kuin unelma ja muutenkin kaikki menee kuin Strömsössä ikään.

Tarvitseeko sanoa, mitä mieltä olen tuollaisista leffoista ja aionko mennä katsomaan sen? 

Leffan voi tunkea sinne missä aurinko ei paista, ja ei, EN TODELLAKAAN ole menossa katsomaan sitä. Saan muutenkin katsella onnellisia ystäviäni isojen vauvamahojensa kanssa. Totta kai ystävillänikin on ultrassa kaikki hyvin, ja vain minä olen se outo lintu, joka on menettänyt lapsensa ja joka ei näemmä pamahda paksuksi vaikka panisi joka vitun päivä kaikissa maailman asennoissa, tunkisi seksin jälkeen tyynyjä persauksen alle ja pitäisi jalkoja ojennettuna kohti kattoa. 

Saatanan sikiävät citykanit, saisi olla jo minun vuoroni.

En kykene edes nukkumaan, kun ei ole pienokaista tässä vierellä.

Ja kuten jo aiemmin kirjoitinkin, tämäKIN vuosipäivä meni tyhjän kohdun kanssa itkien. 

Kuinka katkeraksi ihminen voikaan tulla, kun yritystä (erittäin tuloksetonta sellaista) on takana kohta kahdeksan kuukautta, eikä hommasta ole tullut lasta eikä paskaa? 

Voin kertoa, että saatan jopa haista sapelle. 

Kaiken keskellä pitää vielä jaksaa leikkiä helvetin hyvää hoitsua ja pitää itsensä kasassa töissä. Onneksi sitä huvia on enää seitsemän työvuoron verran tiedossa, ja sen jälkeen pääsen lomalle. Toivottavasti saan samalla lomaa tästä vauvanTEKOhommasta.

PAKO TODELLISUUDESTA

Unet.

Ne ovat loistavaa pakoa todellisuudesta, jos niistä vain muistaisikin jotain nukahtamisen jälkeenkin. Erityisesti raskausajan unet ovat painuneet mieleeni pysyvästi, koska niitä kierompia ja sairaampia ei olisi voinut edes olla. Viime aikoina (lue: parina viime yönä) olen nähnyt taas ihan sairaita unia. Siitä herää pieni toive: entä jos? No, tuskinpa. Mutta silti? 

Toissayönä uneksin rakkaasta miehestäni ja erään itselleni hyvin tärkeän bändin jäsenestä. Olimme kolmisin jossain mökillä, ja mieheni pakotti minut harrastamaan seksiä tämän bändin jäsenen kanssa. Niinpä sitten panimme kuin kiimaiset kanit, ja mieheni tullessa paikalle irrottauduin tästä hyypiöstä nopeasti, kääriydyin lakanaan ja pomppasin pystyyn nopeasti. "Ei me mitään tehty", yritin änkyttää. Sitten heräsin ja mietin: "WTF?" Olipahan vain uni. 

Viime yönä uneksin matkustamisesta. 

Olen reissanut muutamankin kerran Euroopassa ja kerran Turkissa, ja siitä on jäänyt ikuinen matkakuume päälle. Olen nähnyt Rooman, Barcelonan, Kyprosta ja Turkkia, ja matkustushimo on jäänyt ikuiseksi. Haluaisin matkustaa vaikka minne: Prahaan, uudelleen Barcelonaan, Portugaliin, Ranskaan, Lontooseen, Hollantiin... you name it.

Niinpä sitten viime yön unessa yritin selittää rakkaalle miehelleni kesälomareissun tekevän poikaa. Halusin Lontooseen tai Barcelonaan, mutta mitä ehdotti mieheni? "Mennään mieluummin Haminaan, se tulee halvemmaksi ja sinne pääsee autolla..." Tähän lauseeseen heräsin ja purskahdin helvetinmoiseen huutonauruun. Miten voi olla...?

Näin täällä.

Miksi sitten kuvittelen että voisin olla raskaana? 

Odottaessani pientä tyttöäni uneni olivat maailman sairaimpia ja yleensä muistin ne kuin vettä vain.

Eräänäkin yönä näin hyvin kaunista unta bändistä nimeltä V for Violence. Bändin häiskät toki näyttävät hieman emoilta meikattuine kasvoineen ja mustanpuhuvine vaatteineen, mutta... siinä unessa bändi oli järjestänyt itsemurhakultin, ja jokaisen fanin tuli kuulua siihen. Sick. Jonakin yönä taas uneksin mitä riettaimmista seksisessioista milloin kenenkin kanssa (mm. Brad Pitt piti jostain syystä raskaana olevia naisia haluttavina), ja näinpä unia töistäkin. Millaisia? Sellaisia, että joku dementti väkivaltainen papparainen potki minua suoraan mahaan, tapoin kaikki potilaat joihin vain uskalsinkin koskea ja kaikki meni muutenkin pieleen.

Totta kai nyt näkemäni unet siis nostavat toiveikkuuden plussan suhteen pilviin.

Tulen tänne märisemään, jahka hanat aukeavat ja yrityskierto 8 käynnistyy... Nyt sen sijaan valmistaudun töihin ja pidän toiveikkuutta yllä. Huomenna menenkin pienokaiseni 2-vuotispäivän kunniaksi haudalle rakkaani kanssa. <3

Pieni pako todellisuudesta sen sijaan tekisi hyvää, vaikkapa sitten sen HAMINAN matkan muodossa.

KAHDEN VUODEN JÄLKEEN

Tasan kaksi vuotta sitten pieni Peikkis potkaisi viimeiset potkunsa kohdussani.

Siitä alkoi painajainen, joka ei tuntunut loppuvan koskaan ja jolle ei tuntunut löytyvän mitään tarkoitusta. Mikään ei ole raskaampaa kuin kulkea odottavien äitien osastolla maha pystyssä kantamatta elämää sisällään. Mikään ei olisi voinut tuntua kauheammalta kuin näyttää raskaanaolevalta ja ollakin sitä, mutta niin ettei vauvan sydän enää syki. 

Kaksi vuotta sitten olisi tehnyt mieli pummia joltain askillinen röökiä ja mennä vetämään koko aski sisältöineen päivineen NKL:n oven eteen, koska eihän siitä enää olisi ollut haittaa sikiölle. Passasin kuitenkin, koska pelkäsin paheksuvia katseita. Eiväthän ihmiset olisi voineet tietää, ettei iso mahani sisältänyt enää elämää. 

Siitä kaikesta on jo kaksi vuotta.

Kahteen vuoteen mahtuu niin hurjan paljon kaikkea. Toisaalta tuntuu kuin koko painajainen olisi alkanut vasta eilen, mutta kyllä siitä vain on jo kaksi vuotta. Hassua. 

Olen ehtinyt erota, aloittaa uuden koulun, tehdä töitä, säätää opiskelukaverin kanssa (VIRHE!), lopettaa romanssintyngän rumimmalla mahdollisella tavalla, tehdä lisää töitä, röydätä festareilla, tehdä töitä, viettää aikaa ystävien kanssa ja tehdä lisää töitä... ja tavata uuden kumppanin. Ehkäpä kolmas kerta toden sanoo? 

Mutta voisiko se plussakin jo tulla? 

Haluan olla myös elävän lapsen äiti. Haluan pienelle kauniille enkelitytölleni jo pikkusisaruksen... tai kaksikin. 

Pieni Peikkikseni, on niin iso ikävä.

Miksi sinun piti potkaista tyhjää (kirjaimellisesti) tasan kaksi vuotta sitten?

ROLLERCOASTER OF EMOTIONS

Tänään on helpompi hengittää.

Tänään en kaipaa niin paljon vauvaa kuin vaikkapa viime kuussa.

Tänään olen onnellinen siitä, mitä minulla on.

Kesä on mennyt lähinnä töiden merkeissä, ja olen ollut aivan poikki. Työ tekee ihmiselle hyvää: silloin saa ajatella jotain aivan muuta kuin omia juttujaan, ikävää, kaipuuta ja toiveita. Kesään on kuitenkin mahtunut myös festarointia. Kolme päivää Tuskassa tekivät tehtävänsä, ja raahauduin tiistaina aamuvuoroon lopen uupuneena mutta onnellisena. Tuskasta jäi roppakaupalla hyviä muistoja bändeistä, uusista tuttavuuksista ja miehen kanssa kuhertelusta. Sain moshata bändien tahdissa, juoda kaljaa ja Jägermeisteria, nauraa sydämeni kyllyydestä ja laulaa parin ruotsalaisen tuttavuuden sekä oman mieheni kanssa suoraa huutoa Painin Shut Your Mouth -biisiä, ja ennen kaikkea sain tuntea olevani elossa.

Tuskan jälkeen iski pieni masennus, mutta sekin katosi pian. Tiedän tällä kesällä olevan vielä paljon tarjottavaa, hyvää sellaista. Saan jakaa tämän kesän oman rakkaani kanssa, ja se on tärkeintä. Olen vaihteen vuoksi ällöttävän rakastunut kihlattuuni, ja odotan innolla juhlia joihin meidät on kutsuttu. Tiedossa on häitä, bileitä ja kaikenlaista muuta mukavaa, ja odotan innolla näitä tilaisuuksia. Tällä hetkellä en haluaisi edes olla raskaana, koska silloin joutuisin katselemaan vierestä muiden hauskanpitoa samalla kun itse särvin limsaani tai kivennäisvettä. 

Saan myös viettää pienokaiseni 2-vuotispäivää kahden hänen muistonsa kanssa ilman että joutuisin alkuraskauden pahoinvoinnin vuoksi häpäisemään pienokaiseni hautaa. (Sallikaa musta huumori, please.) Mikä avasi silmäni? Se, että ei ole kiire minnekään. Saamme vielä toistaiseksi nauttia toisistamme mieheni kanssa, tutustua paremmin, rakastua syvemmin ja kokea kaikkea mahdollista yhdessä ilman stressiä raskauden sujumisesta, ultrista, ilman jännitystä siitä, onko seuraavallakin lapsella suolitukos... 

Nyt on vain pakko sanoa, että elämä on melkoista tunteiden vuoristorataa. 

Ehkä 20.7.2012 tulen itkemään katkerasti sitä, että olen jäänyt rannalle muiden odottaessa ties kuinka monetta lastaan.

Tällä hetkellä minulla on kuitenkin lupa nauttia tästä tunteesta, kun henki ei salpaudu ikävästä ja menkkojen alku saa kyyneltulvat vuotamaan poskilleni.

Nyt on hyvä, juuri näin.