HOW CAN I SLEEP WHEN THE LITTLE ONE IS NOT HERE?

Pienokaiseni kuolin- ja syntymäpäivät olivat ja menivät, ja jäljelle jäivät vain suunnaton turtumus ja loppukierron ahdistus. Loppukierron ahdistukseen kuului myös hyvin vesiselvä negatiivinen raskaustesti, ja nyt vain istun turtana koneella miettien mitä voisin kirjoittaa. 

Niin paljon on ehtinyt tapahtua pienen elämäni aikana. 

Olen ehtinyt selättää anoreksian, kapinoida uskonnollista yhteisöä vastaan, tulla raskaaksi, menettää kalkkiviivoilla lapseni, erota verisesti... ja nyt kun elämä olisi vihdoin hyvää ja vierelläni on Se Oikea, uutta plussaa ei kuulukaan. Voimillehan se ottaa. Joskus enemmän kuin olisi suotavaa.

Kesäduunibluesia on jäljellä vielä seitsemän kokonaista työvuoroa, enkä tiedä miten saan pidettyä itseni kasassa siihen asti. Yrityskierto kahdeksan alku tuntuu kamalalta, enkä jaksa enää toivoa luomuraskautta. Tunnen itseni epäonnistuneeksi naiseksi, kun elimistöni ei kykenekään laittamaan alulle uutta raskautta. Niin, kaksihan siihenkin tarvitaan, eikä se yrityksen puutteesta ole ollut kiinni, ei todellakaan. Jostain syystä sukusolumme eivät vain tunnu olevan halukkaita hedelmöittymään keskenään. Yksiviivaiset raskaustestit toisensa jälkeen ivaavat ja pilkkaavat minua, ja samalla saan kuulla joka vitun tuutista raskausuutisia. "Jaa, noikin. Jaa, nekin jättivät ehkäisyn pois, no, kohta niillekin tulee vauva...", ajattelen katkerana. Koko maailma tuntuu olevan täynnä pallomahoja, ja viimeisin tilanne jossa tunsin suurta tarvetta napsia verenpainetta alentavia lääkkeitä oli, kun bongasin uutuusleffan "Mitä odottaa kun odotat" mainoksen.

En tiedä leffan kulusta sen enempiä, mutta voisin kuvitella juonen menevän jotakuinkin näin:

Muutama pariskunta on jättänyt ehkäisyn pois toisistaan tietämättä. Hässitään niin maan perkeleesti ja totta kai pamahdetaan paksuksi siitä saatanan yrityskierto yhdestä. Joku pariskunta tulee raskaaksi pillerien läpi, ja kaikki kusevat raskaustesteihin huutavan punaiset kaksi viivaa. Ultraan mennäänkin iloisesti katsomaan sitä pientä vauvaa, eikä ultrien oikeasta syystä ole tietoakaan. Eihän nyt leffoissa voida käsitellä sikiöseulontoja tai sitä, että raskausaikana jokin voi mennä pieleen. 

Leffassa on varmasti myös kohtauksia, joissa isomahaiset naiset hieroskelevat äitelän imelät ilmeet kasvoillaan isoja mahojaan. Synnytys käynnistyy totta kai lapsivesien menolla, sisältää saatanasti huutamista, ja lopulta käsivarsilla on "vastasyntynyt", joka on oikeasti ehkä puolivuotias vauva. Vauva-arki on ihanaa, lapsi on kiltti kuin unelma ja muutenkin kaikki menee kuin Strömsössä ikään.

Tarvitseeko sanoa, mitä mieltä olen tuollaisista leffoista ja aionko mennä katsomaan sen? 

Leffan voi tunkea sinne missä aurinko ei paista, ja ei, EN TODELLAKAAN ole menossa katsomaan sitä. Saan muutenkin katsella onnellisia ystäviäni isojen vauvamahojensa kanssa. Totta kai ystävillänikin on ultrassa kaikki hyvin, ja vain minä olen se outo lintu, joka on menettänyt lapsensa ja joka ei näemmä pamahda paksuksi vaikka panisi joka vitun päivä kaikissa maailman asennoissa, tunkisi seksin jälkeen tyynyjä persauksen alle ja pitäisi jalkoja ojennettuna kohti kattoa. 

Saatanan sikiävät citykanit, saisi olla jo minun vuoroni.

En kykene edes nukkumaan, kun ei ole pienokaista tässä vierellä.

Ja kuten jo aiemmin kirjoitinkin, tämäKIN vuosipäivä meni tyhjän kohdun kanssa itkien. 

Kuinka katkeraksi ihminen voikaan tulla, kun yritystä (erittäin tuloksetonta sellaista) on takana kohta kahdeksan kuukautta, eikä hommasta ole tullut lasta eikä paskaa? 

Voin kertoa, että saatan jopa haista sapelle. 

Kaiken keskellä pitää vielä jaksaa leikkiä helvetin hyvää hoitsua ja pitää itsensä kasassa töissä. Onneksi sitä huvia on enää seitsemän työvuoron verran tiedossa, ja sen jälkeen pääsen lomalle. Toivottavasti saan samalla lomaa tästä vauvanTEKOhommasta.