Tasan kaksi vuotta sitten pieni Peikkis potkaisi viimeiset potkunsa kohdussani.
Siitä alkoi painajainen, joka ei tuntunut loppuvan koskaan ja jolle ei tuntunut löytyvän mitään tarkoitusta. Mikään ei ole raskaampaa kuin kulkea odottavien äitien osastolla maha pystyssä kantamatta elämää sisällään. Mikään ei olisi voinut tuntua kauheammalta kuin näyttää raskaanaolevalta ja ollakin sitä, mutta niin ettei vauvan sydän enää syki.
Kaksi vuotta sitten olisi tehnyt mieli pummia joltain askillinen röökiä ja mennä vetämään koko aski sisältöineen päivineen NKL:n oven eteen, koska eihän siitä enää olisi ollut haittaa sikiölle. Passasin kuitenkin, koska pelkäsin paheksuvia katseita. Eiväthän ihmiset olisi voineet tietää, ettei iso mahani sisältänyt enää elämää.
Siitä kaikesta on jo kaksi vuotta.
Kahteen vuoteen mahtuu niin hurjan paljon kaikkea. Toisaalta tuntuu kuin koko painajainen olisi alkanut vasta eilen, mutta kyllä siitä vain on jo kaksi vuotta. Hassua.
Olen ehtinyt erota, aloittaa uuden koulun, tehdä töitä, säätää opiskelukaverin kanssa (VIRHE!), lopettaa romanssintyngän rumimmalla mahdollisella tavalla, tehdä lisää töitä, röydätä festareilla, tehdä töitä, viettää aikaa ystävien kanssa ja tehdä lisää töitä... ja tavata uuden kumppanin. Ehkäpä kolmas kerta toden sanoo?
Mutta voisiko se plussakin jo tulla?
Haluan olla myös elävän lapsen äiti. Haluan pienelle kauniille enkelitytölleni jo pikkusisaruksen... tai kaksikin.
Pieni Peikkikseni, on niin iso ikävä.
Miksi sinun piti potkaista tyhjää (kirjaimellisesti) tasan kaksi vuotta sitten?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti