Äiti on edelleenkin päällepäin terveyden perikuva, mitä nyt kainalosta on otettu (taas) paksuneulanäyte, koska Naistenklinikka sanoo niin. Samalla minä olen raatanut keikkahommia niska limassa (kirjaimellisesti). Heräsin tähän kauniiseen aamuun niskat, yläselkä, käsivarret, reidet, pohkeet ja polvet p*skana, ja jostain kumman syystä päässäni soi Turmion Kätilöiden Tirehtööri: "Polvi on paskana, reisiä kolottaa ja kädessä on iso haava!" Kävelen kuin ankka, päätä särkee, kuukautiskivut ovat järjettömät ja otsasuonikin pullottaa jo valmiiksi.
Ai miten niin töissä on ollut vähän kiire?
Ja "vähän" on nyt hyvin lievä ilmaus.
Pidän työstäni ja opinnoistani ihan aidosti, mutta joskus se kiire vain meinaa hajottaa etenkin, kun hoitaa aivan yksin kohtuullisen huonovointista potilasta ja samaan huoneeseen kuskataan koko ajan lisää potilaita. Onneksi sain apua ihanilta kollegoilta, ja lääkärit tekivät parhaansa. Hei jee, minä osaan tarkkailla potilasta ja kertoa lääkärille voinnissa tapahtuvat muutokset! Se on se päivystystyön luonne. Kyseisen keikkapaikan kuvauksessakin vaaditaan nopeasti muuttuvien tilanteiden hallintaa. Laittaisivat siihen samaan luonnehdintaan lehmänhermotkin.
Joka tapauksessa, äiti oli eilen paksuneulanäytteessä ja minä unohdin kyllä autuaasti toviksi koko perheemme tilanteen, koska tein töitä. Olenpahan nyt ainakin ansainnut palkkani!
Auts.
Sattuu.
Aijaijaijaijaijai.
Eihän tässä tarvitse kohta alkaa käydä kuntosalillakaan, jos tuo työtahti pysyy samana tänäänkin. Tunnen itseni nyt kyllä paljon sairaammaksi kuin äiti on, mutta kipu tekee hyvää ja muistuttaa siitä, että olen olemassa. Nyt kun vielä osaisin ajatellakin, niin hyvä olisi. Koska viime yö meni töitä vääntäen (unissa), pää kumisee nyt tyhjyyttään.
Aijaijaijai.
Antakaa Sirdaludeja!
Ai niin, mutta enhän minä saa valittaa, koska äidillä on SYÖPÄ ja minä sain kroppani kipeäksi vain töissä. ;)
Kohtukuoleman kokenut äiti kirjoittelee täällä ajatuksiaan menettämisestä, elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta. Sisältää mustaa huumoria, ironiaa ja sarkasmia. "Loppuvat ne monsuunisateetkin joskus."
keskiviikko 27. maaliskuuta 2013
sunnuntai 24. maaliskuuta 2013
AIKA ON VENYVÄ KÄSITE
Tiedättekö sen tunteen, kun tunnit, päivät, viikot ja kuukaudet vierivät nopeasti, aina täyttää yhden vuoden lisää ja ihmettelee, minne ne vuodet katosivat? Tiedättekö sen fiiliksen, kun kuvittelit ihan vasta aloittaneesi ensimmäisen luokan peruskoulussa, ja yhtäkkiä oletkin lähes kolmekymppinen (tai minkä ikäinen vain) aikuinen ihminen? Tiedättekö sen tunteen, että juurihan juhlimme joulua ja kohta on jo vappu? Aika tuntuu kuluvan joskus ihan kauhean nopeasti. Raskaanaollessa raskausviikot tuntuivat kuluvan hitaasti mutta kuitenkin nopeasti. Peikkiksen menetyksen jälkeen yritin keskittyä vain hengittämiseen, siihen että selviän sekunnin kerrallaan. Vähitellen kipu ja suru helpottivat, eikä asia pyörinytkään joka päivä mielessä. Vähitellen huomasin, että osaan nauraa taas. Huomasin, että en puhu lapsestani tai muistele häntä koko aikaa. Aika alkoi taas kulua yhtä nopeasti kuin ennenkin.
Äidin syöpädiagnoosin kanssa tuntuu vähän samalta kuin silloin joskus, kun makasin Naistenklinikan osastolla 42 sikiöasennossa yksityishuoneessa kohtu ja rinnat tyhjyyttä kumisten. Se tuntui kuluvan hitaasti. Nytkin tuntuu, kuin olisin jossakin venytetyssä rinnakkaistodellisuudessa, jossa yksi minuutti on tasan tunnin mittainen. Se tunne tulee aina, jos ei ole mitään järkevää tekemistä. Mielessä pyörii väistämättä äidin sairaus ja pelko siitä, ettei mitään olisikaan enää tehtävissä.
Aika kuluu niin hirveän hitaasti. Tänään äidillä on koko vartalon magneettikuvaus. Siihen on tällä hetkellä viisi tuntia aikaa. Se tuntuu ikuisuudelta. Iltavuoron jälkeen on yli 12 tuntia huomiseen rintarauhasen näytteenottoon. Sitten onkin jo pieni elinikä ensi viikon torstaihin. Olen haalinut itselleni töitä, menemisiä ja tekemistä täksi ajaksi, koska muuten kävelisin ympäri kämppää ja nappailisin äidin kanssa kilpaa rauhoittavia lääkkeitä.
Tiedättekö sen fiiliksen, kun epätietoisuus on nykyhetken vallitsevin olotila?
Uskon, että kun syövän levinneisyys selviää ja hoitosuunnitelma tarkentuu, olo helpottaa tavalla tai toisella ja aikakin alkaa taas kulkea normaalilla tavalla eikä Liisa Ihmemaassa -tyyliin.
Aika on nauraa, ja aika on itkeä.
Aika on myös olla turta.
Äidin syöpädiagnoosin kanssa tuntuu vähän samalta kuin silloin joskus, kun makasin Naistenklinikan osastolla 42 sikiöasennossa yksityishuoneessa kohtu ja rinnat tyhjyyttä kumisten. Se tuntui kuluvan hitaasti. Nytkin tuntuu, kuin olisin jossakin venytetyssä rinnakkaistodellisuudessa, jossa yksi minuutti on tasan tunnin mittainen. Se tunne tulee aina, jos ei ole mitään järkevää tekemistä. Mielessä pyörii väistämättä äidin sairaus ja pelko siitä, ettei mitään olisikaan enää tehtävissä.
Aika kuluu niin hirveän hitaasti. Tänään äidillä on koko vartalon magneettikuvaus. Siihen on tällä hetkellä viisi tuntia aikaa. Se tuntuu ikuisuudelta. Iltavuoron jälkeen on yli 12 tuntia huomiseen rintarauhasen näytteenottoon. Sitten onkin jo pieni elinikä ensi viikon torstaihin. Olen haalinut itselleni töitä, menemisiä ja tekemistä täksi ajaksi, koska muuten kävelisin ympäri kämppää ja nappailisin äidin kanssa kilpaa rauhoittavia lääkkeitä.
Tiedättekö sen fiiliksen, kun epätietoisuus on nykyhetken vallitsevin olotila?
Uskon, että kun syövän levinneisyys selviää ja hoitosuunnitelma tarkentuu, olo helpottaa tavalla tai toisella ja aikakin alkaa taas kulkea normaalilla tavalla eikä Liisa Ihmemaassa -tyyliin.
Aika on nauraa, ja aika on itkeä.
Aika on myös olla turta.
lauantai 23. maaliskuuta 2013
"FROM THE MIDST OF THE BATTLE"
Kirjoitukseni otsikko tulee Deuteronomiumin biisin otsikosta, koska se kuvastaa olotilaani ja ajatuksiani tällä hetkellä parhaiten.
Jaksoin uskoa viimeiseen saakka, ettei äidillä olisi syöpää.
Toisin kävi.
Kainalosta leikattu imusolmuke oli syöpää, eikä siinäkään vielä kaikki: kyseinen mollukka on rintasyövän etäpesäke, ei edes primäärikasvain. Nyt edessä on lisätutkimuksia. Maanantaina äiti pääsee koko vartalon magneettikuvaukseen, which is nice. Sielläpähän ainakin nähdään, onko tuo Iso S ehtinyt tehdä pesänsä muuallekin kuin vain rintojen ja kainaloiden imusolmukkeiden alueelle. Tiistaina on vuorossa ultraääniohjasteinen rinnan kudosnäytteen otto, ja pääsiäisen jälkeisellä viikolla on vuorossa lääkärin vastaanotto NKL:lla. Sinne menen mukaan, koska isäni ei kykene ottamaan töistä vapaata heti loman jälkeen.
Olen alkanut suhtautua vähän turhankin rationaalisesti äidin sairauteen. Koetan ottaa etäisyyttä ottamalla tietyllä tavalla hoitajan roolia, vaikka omainenhan minä olen.
Uskon kuitenkin tulevan ammattini olevan vahva lenkki tässä rumbassa, sillä osaan kysellä lääkäriltä oikeasti tähdellisiä asioita, kuten mahdollisen leikkauksen ja muiden hoitojen aikataulua, leikkauksenjälkeistä aikaa, käytännön asioita (peruukki, leikatun rinnan ja kainaloiden puoleisen käsivarren tukihiha kudosnesteiden kurissa pitämiseksi, sytostaatit, sädetys) sekä tietenkin kuvien tuloksia.
Syöpä ei ole enää kuolemantuomio, mutta aina siihen joku kuoleekin. Yritän toisaalta ajatella positiivisesti ja toivoa, ettei tuo iso paha susi... ei kun siis syöpä olisi levinnyt luustoon tai synnytinelinten alueelle. Vatsan uä:ssä ei ainakaan näkynyt mitään epäilyttävää, ja keuhkotkin olivat kunnossa. Magneettikuvaus on kuitenkin paljon parempi keino nähdä pienetkin etäpesäkkeet ja sen perusteella lääkärit ja hoitohenkilökunta kykenevät tekemään päätöksiä ja rajata hoitolinjoja. Toivon ettei hoitolinjojen rajaukseen tarvitsisi lähteä, vaan äiti pääsisi operoitavaksi ja sen jälkeen hoitoihin. Mielessäni on kuitenkin käynyt sekin mahdollisuus, ettei syöpä taltukaan vaikka mitä tehtäisiin.
Voisi kuvitella, ettei ajatus oman vanhempansa menettämisestä tuntuisi enää niin kauhean pahalta kun on joutunut jo hautaamaan oman vauvansa, mutta kyllä se vain tuntuu. Vanhemmat ovat kuitenkin aina vanhemmat, ja ajatus oman äitinsä hautaamisesta tuntuu musertavalta. Vanhemmillani on luja luottamus kuolemanjälkeiseen elämään taivaassa Jeesuksen luona. Välillä olen kirkunut heille Peikkiksen menetyksen jälkeen, ettei se minua lohduta, vaikka lapseni olisikin Jeesuksen luona, kun minä en saa olla hänen kanssaan. Vähän samanlaisia ajatuksia herää tästäkin. Vaikka tietäisi äidin kipujen ja tuskien loppuvan kuolemaan, se ei lohduta äiditöntä kolmekymppistä naista.
Kyllä, äiti ja isä ovat tärkeitä ihmisiä minulle edelleenkin, vaikka olenkin jo aikuinen nainen. Heidän puoleensa voi kääntyä milloin vain. Toisaalta minulla on ollut aina kovin ambivalentti suhtautuminen äitiini suuresta ikäerostamme johtuen. Isä on aina ollut minulle se läheisempi vanhempi, se, jolta olen perinyt huumorintajuni ja jolle voin puhua oikeastaan mistä vain. Siitäkin huolimatta, että äidin kanssa ei aina voi keskustella, hän on minulle rakas ja läheinen. Ajatus siitä, ettei tätä taistelua voitettaisi ja tänä vuonna olisi edessä äidin hautajaiset, on musertava. Kyllähän siitäkin selviäisi, mutta aikaa se veisi. Oma lapsettomuuskin mietityttää näiden asioiden keskellä enemmän ja lisää äidin menettämisen pelkoa. Osa äidinkin geeneistä ja näin ollen elämästä jatkuisi omassa lapsessani, mutta nyt kun kohtunikin kumisee tyhjyyttään, se ei ainakaan tuo lisälohtua tilanteeseen.
Onpahan tässä tahattomassa lapsettomuudessa nyt kuitenkin se hyvä puoli, että jos (toivottavasti) äiti joutuu sytostaattihoitoihin, pääsen mukaan polille tsemppaamaan ja olemaan tukena. Sytostaatithan ovat teratogeenisia aineita, joten niiden läheisyydessä ja höyryissä ei oikein voi raskaana olla, ei edes läheisen tukena. Tokihan sytotiputuksissa on aivan erilainen turvasysteemi kuin normaaleissa infuusioissa, mutta kuitenkin. Lisäksi tässä on sekin hyvä puoli, ettei meidän tarvitse oksentaa kilpaa äidin kanssa ja tapella posliinijumalanhalausvuoroista. ;) Onneksi sain myös asunnon, johon pääsen muuttamaan vappuna. Sekin helpottaa elämääni suunnattomasti. Kykenen tarvittaessa menemään äidin tueksi kotiin, mutta saan myös omaa tilaa ja aikaa hengähtää ja unohtaa koko syöpäperkeleen.
Taistelu on vasta alussa, mutta joskus tuntuu että äiti haluaisi jo nyt heiluttaa valkoista lippua ja antautua. Tätä taistelua ei kuitenkaan ole vielä hävitty, joten ei kai tässä auta muukaan kuin potkia faijan ja siippani kanssa äitiä henkisesti persauksille ja pakottaa häneen taistelutahtoa. Asenne on kuitenkin iso juttu, jos haluaa selvitä vakavasta sairaudesta.
Jaksoin uskoa viimeiseen saakka, ettei äidillä olisi syöpää.
Toisin kävi.
Kainalosta leikattu imusolmuke oli syöpää, eikä siinäkään vielä kaikki: kyseinen mollukka on rintasyövän etäpesäke, ei edes primäärikasvain. Nyt edessä on lisätutkimuksia. Maanantaina äiti pääsee koko vartalon magneettikuvaukseen, which is nice. Sielläpähän ainakin nähdään, onko tuo Iso S ehtinyt tehdä pesänsä muuallekin kuin vain rintojen ja kainaloiden imusolmukkeiden alueelle. Tiistaina on vuorossa ultraääniohjasteinen rinnan kudosnäytteen otto, ja pääsiäisen jälkeisellä viikolla on vuorossa lääkärin vastaanotto NKL:lla. Sinne menen mukaan, koska isäni ei kykene ottamaan töistä vapaata heti loman jälkeen.
Olen alkanut suhtautua vähän turhankin rationaalisesti äidin sairauteen. Koetan ottaa etäisyyttä ottamalla tietyllä tavalla hoitajan roolia, vaikka omainenhan minä olen.
Uskon kuitenkin tulevan ammattini olevan vahva lenkki tässä rumbassa, sillä osaan kysellä lääkäriltä oikeasti tähdellisiä asioita, kuten mahdollisen leikkauksen ja muiden hoitojen aikataulua, leikkauksenjälkeistä aikaa, käytännön asioita (peruukki, leikatun rinnan ja kainaloiden puoleisen käsivarren tukihiha kudosnesteiden kurissa pitämiseksi, sytostaatit, sädetys) sekä tietenkin kuvien tuloksia.
Syöpä ei ole enää kuolemantuomio, mutta aina siihen joku kuoleekin. Yritän toisaalta ajatella positiivisesti ja toivoa, ettei tuo iso paha susi... ei kun siis syöpä olisi levinnyt luustoon tai synnytinelinten alueelle. Vatsan uä:ssä ei ainakaan näkynyt mitään epäilyttävää, ja keuhkotkin olivat kunnossa. Magneettikuvaus on kuitenkin paljon parempi keino nähdä pienetkin etäpesäkkeet ja sen perusteella lääkärit ja hoitohenkilökunta kykenevät tekemään päätöksiä ja rajata hoitolinjoja. Toivon ettei hoitolinjojen rajaukseen tarvitsisi lähteä, vaan äiti pääsisi operoitavaksi ja sen jälkeen hoitoihin. Mielessäni on kuitenkin käynyt sekin mahdollisuus, ettei syöpä taltukaan vaikka mitä tehtäisiin.
Voisi kuvitella, ettei ajatus oman vanhempansa menettämisestä tuntuisi enää niin kauhean pahalta kun on joutunut jo hautaamaan oman vauvansa, mutta kyllä se vain tuntuu. Vanhemmat ovat kuitenkin aina vanhemmat, ja ajatus oman äitinsä hautaamisesta tuntuu musertavalta. Vanhemmillani on luja luottamus kuolemanjälkeiseen elämään taivaassa Jeesuksen luona. Välillä olen kirkunut heille Peikkiksen menetyksen jälkeen, ettei se minua lohduta, vaikka lapseni olisikin Jeesuksen luona, kun minä en saa olla hänen kanssaan. Vähän samanlaisia ajatuksia herää tästäkin. Vaikka tietäisi äidin kipujen ja tuskien loppuvan kuolemaan, se ei lohduta äiditöntä kolmekymppistä naista.
Kyllä, äiti ja isä ovat tärkeitä ihmisiä minulle edelleenkin, vaikka olenkin jo aikuinen nainen. Heidän puoleensa voi kääntyä milloin vain. Toisaalta minulla on ollut aina kovin ambivalentti suhtautuminen äitiini suuresta ikäerostamme johtuen. Isä on aina ollut minulle se läheisempi vanhempi, se, jolta olen perinyt huumorintajuni ja jolle voin puhua oikeastaan mistä vain. Siitäkin huolimatta, että äidin kanssa ei aina voi keskustella, hän on minulle rakas ja läheinen. Ajatus siitä, ettei tätä taistelua voitettaisi ja tänä vuonna olisi edessä äidin hautajaiset, on musertava. Kyllähän siitäkin selviäisi, mutta aikaa se veisi. Oma lapsettomuuskin mietityttää näiden asioiden keskellä enemmän ja lisää äidin menettämisen pelkoa. Osa äidinkin geeneistä ja näin ollen elämästä jatkuisi omassa lapsessani, mutta nyt kun kohtunikin kumisee tyhjyyttään, se ei ainakaan tuo lisälohtua tilanteeseen.
Onpahan tässä tahattomassa lapsettomuudessa nyt kuitenkin se hyvä puoli, että jos (toivottavasti) äiti joutuu sytostaattihoitoihin, pääsen mukaan polille tsemppaamaan ja olemaan tukena. Sytostaatithan ovat teratogeenisia aineita, joten niiden läheisyydessä ja höyryissä ei oikein voi raskaana olla, ei edes läheisen tukena. Tokihan sytotiputuksissa on aivan erilainen turvasysteemi kuin normaaleissa infuusioissa, mutta kuitenkin. Lisäksi tässä on sekin hyvä puoli, ettei meidän tarvitse oksentaa kilpaa äidin kanssa ja tapella posliinijumalanhalausvuoroista. ;) Onneksi sain myös asunnon, johon pääsen muuttamaan vappuna. Sekin helpottaa elämääni suunnattomasti. Kykenen tarvittaessa menemään äidin tueksi kotiin, mutta saan myös omaa tilaa ja aikaa hengähtää ja unohtaa koko syöpäperkeleen.
Taistelu on vasta alussa, mutta joskus tuntuu että äiti haluaisi jo nyt heiluttaa valkoista lippua ja antautua. Tätä taistelua ei kuitenkaan ole vielä hävitty, joten ei kai tässä auta muukaan kuin potkia faijan ja siippani kanssa äitiä henkisesti persauksille ja pakottaa häneen taistelutahtoa. Asenne on kuitenkin iso juttu, jos haluaa selvitä vakavasta sairaudesta.
maanantai 11. maaliskuuta 2013
NAKED TRUTH (TEKSTINÄ)
Ihanainen Mystis kirjoitteli erittäin fiksun blogitekstin ihmisistä, suomalaisuudesta ja kauneudesta. Suomalaiset ovat peruskateellista kansaa. Aina sillä naapurilla, työkaverilla, nettitutulla tai kenellä vain ovat asiat paremmin. Milloin joku on kauniimpi, milloin hedelmällisempi ja milloin vain rikkaampi kuin itse on, ja siitähän on hyvä vetää sieraimiin kokonainen hernepellollinen. Kuten Mystiskin kirjoitti tekstissään: "Kel' onni on, se onnen kätkeköön." Se tuntuu olevan tyypillinen suomalainen mentaliteetti. Jos joku näyttää vähänkään erilaiselta, sitä on hyvä katsoa nenänvarttaan pitkin ja tuhahdella halveksuen, jopa kommentoida ilkeästi. Mistä näitä ihmisiä tulee? Mistä suomalaisen, katajaisen kansan huono itsetunto ja kateellisuus oikein kumpuavat? En tiedä.
Minä olin hyvin epävarma, väritön teini.
Minua kiusattiin koulussa, teinpä mitä hyvänsä.
Olin aina läski, ruma tai muuten vain kuulemma kehitysvammainen.
Tottakai nuo kokemukset jättivät jälkensä minuun, eivätkä ne haavat ole koskaan parantuneet. Ironisinta on se, että kiusaaminen johtui vain ja ainoastaan siitä, että olin erittäin tunnustava kristitty, joka ei häpeillyt sitä mitä on. Tunnustin väriä joskus tyhmänrohkeastikin, ja sain maksaa siitä yksinäisyydellä, itkulla ja itseinholla.
Yhdeksännellä luokalla viiltelin ranteitani.
Toivoin kuolevani.
Olin toivottoman ihastunut mieheen (siis kyllä, mieheen), joka ei vastannut tunteisiini.
Lukioon siirtymisen jälkeen olo helpotti. Ei minua kiusattu enää, mutten ollut myöskään se koulun suosituin tyttö. En pukeutunut muodikkaasti, vanhempani eivät olleet rikkaita, enkä osallistunut bileisiin joissa muut vetivät aina perseet olalle. Abivuonna olin sentään risteilyllä, selvinpäin sielläkin. Muistan kuinka eräs läheinen ystäväni veti kännit ja melkein oksensi hyttiimme. Olin kateellinen, vaikka toisaalta näinkin ettei tämä ystävä ollut onnellinen. Silloinkin koin itseni jotenkin huonommaksi ja rumemmaksi kuin muut. (Myöhemmin tämä ystävä tuli sitten uskoon ja on sillä tiellä vieläkin, kun taas minä kapinoin oikein big time, noin niin kuin sivuhuomautuksena.)
Ylioppilaskirjoitusten jälkeen pidin välivuoden, tapasin ex-aviomieheni ja kuvittelin itsetuntoni saavan nostetta siitä, että MINULLAKIN on vihdoinkin poikaystävä. Eipä se onnea tuonut, kun oma sielu oli haavoilla, itsetunto rikki ja näin joka päivä peilistä ruman, lihavan lehmän. Asiaa ei auttanut ollenkaan parisuhdelihominen, mielialalääkkeet jotka turvottivat ja ex-miehen ja hänen vanhempiensa kuittailut ulkonäöstäni. Niinpä aloin laihduttaa ja sairastuin syömishäiriöön. Tekikö laihuus minusta onnellisen? Ei tehnyt. Näin edelleenkin peilistä ruman, lihavan lehmän vaikka painoindeksini oli alhainen, istuminen sattui koska takapuolessa ei ollut minkäänlaisia pehmusteita, paleli koko ajan ja kuukautisetkin olivat loppuneet. Poskeni olivat lommolla ja vatsani kuopalla, ja eliminoin kroppani luonnollisen näläntunteen...
...ja parantumisen jälkeen tulinkin raskaaksi uudessa suhteessani. Lapsen menetys aktivoi taas huonon itsetuntoni, ja perisuomalainen kateellisuus kohdistui tällä kertaa kaikkiin Äiteihin, jotka kulkivat joko maha pystyssä tai sitten lastenvaunujen kanssa. "Miksi noi, miksi noinkin rumasta on tullut äiti, miksen minä?" Koin myös katkeruutta siitä, etten saanutkaan lapseni isältä sellaista kohtelua kuin olisin mielestäni ansainnut. Onneksi tajusin lähteä siitä suhteesta ja alkaa vaatia itselleni kaikkea hyvää. Ainut vain, etten tajunnut että se kaiken hyvän saaminen lähtee ihmisestä itsestään.
Nyt loppui itsetunnon nostatus muiden ihmisten avulla.
Kärsin tahattomasta lapsettomuudesta, mutta mitä sitten?
Olen silti minä, Annis, joka tykkää hevimetallista, on hyvässä parisuhteessa eikä ole ollenkaan hullumman näköinen muijakaan. Miksi tuhlata aikaansa ja energiaansa katkeruuden syövereissä, kun voi valita asenteen jolla on iloinen muiden onnistumisista. Ei se minulta ole pois, jos joku on laiha, näyttää mallilta, on hedelmällisempi kuin minä tai rikkaampi kuin minä. Minä olen juuri minä, hyvä juuri tällaisena kuin miksi minut on luotu. En ehkä ole mallin tai missin mitoissa, mutta hymyni on kaunis, hiukseni kihartuvat ihan itsekseenkin, minulla on hurtti huumorintaju ja osaan kirjoittaa keskivertoa paremmin. Mitä sitten, etteivät synnytinelimeni ole suostuneet yhteistyöhön? Mitä sitten, jos en ole se baarin kaunein nainen?
On ihan turha kadehtia muiden ihmisten elämää, kun ei tiedä puoliakaan niistä. Jokaisella meillä on kipupisteemme, mutta muutkin rakastavat meitä kun opimme ensin rakastamaan itseämme, ottamaan rehellisesti kehut vastaan ja kehumaan toisia vilpittömästi. Rakastakaamme toisiamme ja tehkäämme itsemme ja toisemme onnelliseksi. Jokainen voi tehdä tästä maailmasta paremman paikan omilla valinnoillaan. Voi valita joko katkeruuden, vihan ja kaunan tai sitten sen, että rakastaa itseään ja toisiaan.
Kiitän Mystistä ajatusten herättämisestä. Teksti oli niin upea, oivaltava ja syvällinen, että se inspiroi minuakin.
Lisäksi kiitän omaa rakasta miestäni siitä, että olemme syventäneet suhdettamme ja rakastumme toisiimme päivä päivältä enemmän. Sinä olet komea ja ihana minun silmissäni.
Olen onnellinen myös vanhemmistani, jotka rakastavat minua ehdoitta vaikka tekisin mitä.
Erityisen onnellinen olen ystävistäni, joilla tuntuu olevan samanlainen kiero ja hurtti huumorintaju kuin minullakin, ja joiden kanssa voin olla täysin oma itseni.
Hei, minullahan on asiat loppupeleissä todella hyvin!
Aurinkoista kevään odotusta jokaiselle lukijalle. Rakastakaa paljon, vihatkaa vähemmän!
Minä olin hyvin epävarma, väritön teini.
Minua kiusattiin koulussa, teinpä mitä hyvänsä.
Olin aina läski, ruma tai muuten vain kuulemma kehitysvammainen.
Tottakai nuo kokemukset jättivät jälkensä minuun, eivätkä ne haavat ole koskaan parantuneet. Ironisinta on se, että kiusaaminen johtui vain ja ainoastaan siitä, että olin erittäin tunnustava kristitty, joka ei häpeillyt sitä mitä on. Tunnustin väriä joskus tyhmänrohkeastikin, ja sain maksaa siitä yksinäisyydellä, itkulla ja itseinholla.
Yhdeksännellä luokalla viiltelin ranteitani.
Toivoin kuolevani.
Olin toivottoman ihastunut mieheen (siis kyllä, mieheen), joka ei vastannut tunteisiini.
Lukioon siirtymisen jälkeen olo helpotti. Ei minua kiusattu enää, mutten ollut myöskään se koulun suosituin tyttö. En pukeutunut muodikkaasti, vanhempani eivät olleet rikkaita, enkä osallistunut bileisiin joissa muut vetivät aina perseet olalle. Abivuonna olin sentään risteilyllä, selvinpäin sielläkin. Muistan kuinka eräs läheinen ystäväni veti kännit ja melkein oksensi hyttiimme. Olin kateellinen, vaikka toisaalta näinkin ettei tämä ystävä ollut onnellinen. Silloinkin koin itseni jotenkin huonommaksi ja rumemmaksi kuin muut. (Myöhemmin tämä ystävä tuli sitten uskoon ja on sillä tiellä vieläkin, kun taas minä kapinoin oikein big time, noin niin kuin sivuhuomautuksena.)
Ylioppilaskirjoitusten jälkeen pidin välivuoden, tapasin ex-aviomieheni ja kuvittelin itsetuntoni saavan nostetta siitä, että MINULLAKIN on vihdoinkin poikaystävä. Eipä se onnea tuonut, kun oma sielu oli haavoilla, itsetunto rikki ja näin joka päivä peilistä ruman, lihavan lehmän. Asiaa ei auttanut ollenkaan parisuhdelihominen, mielialalääkkeet jotka turvottivat ja ex-miehen ja hänen vanhempiensa kuittailut ulkonäöstäni. Niinpä aloin laihduttaa ja sairastuin syömishäiriöön. Tekikö laihuus minusta onnellisen? Ei tehnyt. Näin edelleenkin peilistä ruman, lihavan lehmän vaikka painoindeksini oli alhainen, istuminen sattui koska takapuolessa ei ollut minkäänlaisia pehmusteita, paleli koko ajan ja kuukautisetkin olivat loppuneet. Poskeni olivat lommolla ja vatsani kuopalla, ja eliminoin kroppani luonnollisen näläntunteen...
...ja parantumisen jälkeen tulinkin raskaaksi uudessa suhteessani. Lapsen menetys aktivoi taas huonon itsetuntoni, ja perisuomalainen kateellisuus kohdistui tällä kertaa kaikkiin Äiteihin, jotka kulkivat joko maha pystyssä tai sitten lastenvaunujen kanssa. "Miksi noi, miksi noinkin rumasta on tullut äiti, miksen minä?" Koin myös katkeruutta siitä, etten saanutkaan lapseni isältä sellaista kohtelua kuin olisin mielestäni ansainnut. Onneksi tajusin lähteä siitä suhteesta ja alkaa vaatia itselleni kaikkea hyvää. Ainut vain, etten tajunnut että se kaiken hyvän saaminen lähtee ihmisestä itsestään.
Nyt loppui itsetunnon nostatus muiden ihmisten avulla.
Kärsin tahattomasta lapsettomuudesta, mutta mitä sitten?
Olen silti minä, Annis, joka tykkää hevimetallista, on hyvässä parisuhteessa eikä ole ollenkaan hullumman näköinen muijakaan. Miksi tuhlata aikaansa ja energiaansa katkeruuden syövereissä, kun voi valita asenteen jolla on iloinen muiden onnistumisista. Ei se minulta ole pois, jos joku on laiha, näyttää mallilta, on hedelmällisempi kuin minä tai rikkaampi kuin minä. Minä olen juuri minä, hyvä juuri tällaisena kuin miksi minut on luotu. En ehkä ole mallin tai missin mitoissa, mutta hymyni on kaunis, hiukseni kihartuvat ihan itsekseenkin, minulla on hurtti huumorintaju ja osaan kirjoittaa keskivertoa paremmin. Mitä sitten, etteivät synnytinelimeni ole suostuneet yhteistyöhön? Mitä sitten, jos en ole se baarin kaunein nainen?
On ihan turha kadehtia muiden ihmisten elämää, kun ei tiedä puoliakaan niistä. Jokaisella meillä on kipupisteemme, mutta muutkin rakastavat meitä kun opimme ensin rakastamaan itseämme, ottamaan rehellisesti kehut vastaan ja kehumaan toisia vilpittömästi. Rakastakaamme toisiamme ja tehkäämme itsemme ja toisemme onnelliseksi. Jokainen voi tehdä tästä maailmasta paremman paikan omilla valinnoillaan. Voi valita joko katkeruuden, vihan ja kaunan tai sitten sen, että rakastaa itseään ja toisiaan.
Kiitän Mystistä ajatusten herättämisestä. Teksti oli niin upea, oivaltava ja syvällinen, että se inspiroi minuakin.
Lisäksi kiitän omaa rakasta miestäni siitä, että olemme syventäneet suhdettamme ja rakastumme toisiimme päivä päivältä enemmän. Sinä olet komea ja ihana minun silmissäni.
Olen onnellinen myös vanhemmistani, jotka rakastavat minua ehdoitta vaikka tekisin mitä.
Erityisen onnellinen olen ystävistäni, joilla tuntuu olevan samanlainen kiero ja hurtti huumorintaju kuin minullakin, ja joiden kanssa voin olla täysin oma itseni.
Hei, minullahan on asiat loppupeleissä todella hyvin!
Aurinkoista kevään odotusta jokaiselle lukijalle. Rakastakaa paljon, vihatkaa vähemmän!
perjantai 8. maaliskuuta 2013
PREGNANCY TEST SAYS "NO", MOMS CANCER MARKERS SAY "YES?"
"Stressi voi aiheuttaa kuukautiskierron venymistä", olen kuullut sanottavan. Ihanko totta? Kuukautisia ei näy, ja raskaustesti kettuilee päin naamaa heittämällä naamalle yhtä viivaa. Samaan aikaan toisessa taloudessa piinaillaan verikoetuloksia: onko veressä syöpämarkkereita vai ei? Ja jos ei ole, sekään ei välttämättä kerro yhtään mitään äidin kasvannaisten pahan- tai hyvänlaatuisuudesta. Menisikö tässäkin käänteisesti: minun raskaustestini on nega, äidin syöpäkoe plussa? Ai kuinka ironista! Hypistelen puhelintani paniikinomaisesti ja odotan puhelua vanhemmiltani. Olen vannottanut heitä kertomaan jatkossa KAIKEN lääkärien soitoista sairaalareissuihin saakka, koska en halua minulta pimitettävän minkäänlaista tietoa äidin tilasta. Omista negatiivisista raskaustesteistäni en sen sijaan viitsi kertoa kenellekään lähiomaiselleni enkä miehelleni. Siihen on jo turtunut aika laadukkaasti.
Vielä muutama kuukausi sitten negatiivinen raskaustesti kirvoitti järkyttävät huutoitkukohtaukset ja raivokkaan huudon: "MIKSI MÄ EN KOSKAAN TULE RASKAAKSI? MIKSI MUSTA EI IKINÄ TULE ÄITIÄ?", mutta nyt testin negatiivinen tulos aiheuttaa vain reaktion: "Hmph, tiesinpäs. No, voin ainakin kertoa lääkärille että kuukautiset ovat poissa enkä ole raskaana". Maailmassa on tällä hetkellä paljon tärkeämpiäkin asioita mietittävänä, kuten oman äitini vointi ja koko perheen henkinenkin jaksaminen. Lisäksi parisuhteeseen on hyvä panostaa muutenkin kuin vinkumalla omaa mahouttaan. Tiskaaminen on hyvää ajanvietettä, samoin imurointi. On pakko elää normaalisti, vaikka pääkopan verisuonet tuntuvatkin olevan katkeamispisteessä.
Eilinen päivä meni kokonaan sairaalassa. Ensin äidillä oli sisätautilääkärin vastaanotto, jonne kysyin ystävällisesti luvan osallistua. Sopihan se äidille. Lääkäri ei kertonut oikein mitään kunnollista ohutneulanäytteen tuloksista, joten minä kysyin. "No, kyllähän se ohutneulanäyte viittasi vahvasti pahanlaatuisuuteen." Great. Juuri tämän halusinkin kuulla! ...not. Lääkäri kyllä selitti, että ohutneulanäytteen määrä on kovin pieni. Ai ihanko totta? No, koko imusolmukkeen poistaminen on oikea ratkaisu, ja kun näyte pääsee patologin syynättäväksi, vastauksia alkaa tulla. Eipä siinä sitten mitään. Lisäksi äiti sai passituksen uuteen verikokeeseen ja sydänfilmin ottoon, koska lääkäri epäili flimmeriä eli eteisvärinää. Sinne saakka emme ehtineet, koska laboratorioon oli parin tunnin jono. Sen sijaan kävimme koko perheen voimin kahvilla odotellessamme äidin aikaa kirurgian polille, missä tuo epäilyttävä möykky poistettaisiin paikallispuudutuksessa.
Aika kirran polille oli myöhässä, tietenkin. Kun sitten sairaanhoitaja tuli vihdoinkin hakemaan äitiä toimenpiteeseen, äiti oli jo kauhusta paskanjäykkänä. Puhuin hoitajalle, että antaisivat rakkaalle mutsilleni jotain rauhoittavaa, mutta sitten äiti alkoi vähätellä omia fiiliksiään. No samperi, kärsiköön sitten. Totesin vain isälleni: "Toivottavasti se ei nyt vedä mitään järkyttäviä paniikkikohtauksia siellä". Arvioin myös toimenpiteeseen kuluvan ajan päin seiniä. Luulin sen kestävän maksimissaan puoli tuntia. Väärin luultu. Sairaanhoitaja tuli jossain vaiheessa kertomaan, että toimenpide kestää, menkää kahville. Oli kuulemma tarvittu plastiikkakirurgin konsultaatio. No niin. Siitähän minä sain aihetta hysteeriselle hihitykselle, kun kuvittelin miten äiti saa samalla hinnalla kasvojenkohotuksen, rasvaimun ja rintaimplantit. (No, oikeasti plastiikkakirurgit tulevat apuun, jos kasvaimen poistossa on ongelmia ja näyttäisi siltä, ettei tavallinen rivikirurgi saisi haavaa ommeltua siististi.)
Odottelimme isäni kanssa pari tuntia, kävimme pitsalla ja aloimme hermostua, kun äitiä ei kuulunut. Onneksi levoton läppä sentään lensi. Isäni nimittäin totesi suureen ääneen sairaalan kahviossa: "Kyllä tämä kopukanlihapitsa on HYVÄÄ!" Kiitos faija. Saimme osaksemme pahoja katseita, ja minä meinasin tukehtua kokikseeni. Lopulta rakas mutsini asteli toimenpidehuoneesta ulos, ja faija totesi: "No, ei se nyt ainakaan seiniä pitkin kävele..." Äiti kertoikin kasvaimen olleen syvemmällä ja isompi kuin oli oletettu, joten sen poisto kesti. Tikkejä haavaan tuli kymmenkunta, ja kirjoittelin huolehtivaisena tyttärenä selkokieliset haavanhoito- ja toimintaohjeet. Lopulta äiti kävi labrassa antamassa taas verta ja katsastamassa, miltä se ekg näyttääkään. Tuon rupeaman jälkeen koko perhe oli aikamoisen poikki.
Nyt roikummekin sitten löysässä hirressä taas kerran. Onneksi lääkäri lupasi soittaa äidille heti, kun patologi on saanut tutkimukset valmiiksi ja tulokset nähtäville. Sen jälkeen tiedämme lisää tästä kaikesta. Omasta puolestani taas toivoisin, että menkat alkaisivat ja perusverikokeissa löytyisi jotain selittävää tähän tahattomaan lapsettomuuteen, esimerkiksi lääkkeillä helposti korjattavissa oleva kilpirauhashäikkä.
Näin täällä, kuinkas siellä?
Vielä muutama kuukausi sitten negatiivinen raskaustesti kirvoitti järkyttävät huutoitkukohtaukset ja raivokkaan huudon: "MIKSI MÄ EN KOSKAAN TULE RASKAAKSI? MIKSI MUSTA EI IKINÄ TULE ÄITIÄ?", mutta nyt testin negatiivinen tulos aiheuttaa vain reaktion: "Hmph, tiesinpäs. No, voin ainakin kertoa lääkärille että kuukautiset ovat poissa enkä ole raskaana". Maailmassa on tällä hetkellä paljon tärkeämpiäkin asioita mietittävänä, kuten oman äitini vointi ja koko perheen henkinenkin jaksaminen. Lisäksi parisuhteeseen on hyvä panostaa muutenkin kuin vinkumalla omaa mahouttaan. Tiskaaminen on hyvää ajanvietettä, samoin imurointi. On pakko elää normaalisti, vaikka pääkopan verisuonet tuntuvatkin olevan katkeamispisteessä.
Eilinen päivä meni kokonaan sairaalassa. Ensin äidillä oli sisätautilääkärin vastaanotto, jonne kysyin ystävällisesti luvan osallistua. Sopihan se äidille. Lääkäri ei kertonut oikein mitään kunnollista ohutneulanäytteen tuloksista, joten minä kysyin. "No, kyllähän se ohutneulanäyte viittasi vahvasti pahanlaatuisuuteen." Great. Juuri tämän halusinkin kuulla! ...not. Lääkäri kyllä selitti, että ohutneulanäytteen määrä on kovin pieni. Ai ihanko totta? No, koko imusolmukkeen poistaminen on oikea ratkaisu, ja kun näyte pääsee patologin syynättäväksi, vastauksia alkaa tulla. Eipä siinä sitten mitään. Lisäksi äiti sai passituksen uuteen verikokeeseen ja sydänfilmin ottoon, koska lääkäri epäili flimmeriä eli eteisvärinää. Sinne saakka emme ehtineet, koska laboratorioon oli parin tunnin jono. Sen sijaan kävimme koko perheen voimin kahvilla odotellessamme äidin aikaa kirurgian polille, missä tuo epäilyttävä möykky poistettaisiin paikallispuudutuksessa.
Aika kirran polille oli myöhässä, tietenkin. Kun sitten sairaanhoitaja tuli vihdoinkin hakemaan äitiä toimenpiteeseen, äiti oli jo kauhusta paskanjäykkänä. Puhuin hoitajalle, että antaisivat rakkaalle mutsilleni jotain rauhoittavaa, mutta sitten äiti alkoi vähätellä omia fiiliksiään. No samperi, kärsiköön sitten. Totesin vain isälleni: "Toivottavasti se ei nyt vedä mitään järkyttäviä paniikkikohtauksia siellä". Arvioin myös toimenpiteeseen kuluvan ajan päin seiniä. Luulin sen kestävän maksimissaan puoli tuntia. Väärin luultu. Sairaanhoitaja tuli jossain vaiheessa kertomaan, että toimenpide kestää, menkää kahville. Oli kuulemma tarvittu plastiikkakirurgin konsultaatio. No niin. Siitähän minä sain aihetta hysteeriselle hihitykselle, kun kuvittelin miten äiti saa samalla hinnalla kasvojenkohotuksen, rasvaimun ja rintaimplantit. (No, oikeasti plastiikkakirurgit tulevat apuun, jos kasvaimen poistossa on ongelmia ja näyttäisi siltä, ettei tavallinen rivikirurgi saisi haavaa ommeltua siististi.)
Odottelimme isäni kanssa pari tuntia, kävimme pitsalla ja aloimme hermostua, kun äitiä ei kuulunut. Onneksi levoton läppä sentään lensi. Isäni nimittäin totesi suureen ääneen sairaalan kahviossa: "Kyllä tämä kopukanlihapitsa on HYVÄÄ!" Kiitos faija. Saimme osaksemme pahoja katseita, ja minä meinasin tukehtua kokikseeni. Lopulta rakas mutsini asteli toimenpidehuoneesta ulos, ja faija totesi: "No, ei se nyt ainakaan seiniä pitkin kävele..." Äiti kertoikin kasvaimen olleen syvemmällä ja isompi kuin oli oletettu, joten sen poisto kesti. Tikkejä haavaan tuli kymmenkunta, ja kirjoittelin huolehtivaisena tyttärenä selkokieliset haavanhoito- ja toimintaohjeet. Lopulta äiti kävi labrassa antamassa taas verta ja katsastamassa, miltä se ekg näyttääkään. Tuon rupeaman jälkeen koko perhe oli aikamoisen poikki.
Nyt roikummekin sitten löysässä hirressä taas kerran. Onneksi lääkäri lupasi soittaa äidille heti, kun patologi on saanut tutkimukset valmiiksi ja tulokset nähtäville. Sen jälkeen tiedämme lisää tästä kaikesta. Omasta puolestani taas toivoisin, että menkat alkaisivat ja perusverikokeissa löytyisi jotain selittävää tähän tahattomaan lapsettomuuteen, esimerkiksi lääkkeillä helposti korjattavissa oleva kilpirauhashäikkä.
Näin täällä, kuinkas siellä?
keskiviikko 6. maaliskuuta 2013
"TAPAHTUKOON SINUN TAHTOSI"
Joskus on sellainen olo, että haluaisi vain maata peiton alla koko päivän, ummistaa silmänsä ja unohtaa kaiken. Omissa oloissaan masentelemalla tekee kuitenkin vain hallaa itselleen, joten repäisin eilen ja lähdin kahden kolapullon ja sipsipussin kera kuuntelemaan erään minulle pitkältä ajalta tärkeän bändin levyä ennakkoon. Oli virkistävää saapua tuttuun paikkaan, missä hyvä ystävä sytytteli kynttilöitä ja odotteli ihmisiä saapuvaksi paikalle. Minä autoin flunssasta toipuvaa ystävääni järjestelemään paikan siihen kuntoon, että jokaisella olisi tuoli takamuksensa alle, eikä muuta kuin odottelemaan ihmisiä. Tuttuja menneiltä vuosilta on aina hämmentävää tavata. Niihin aikoihin kun lähdin ovet paukkuen kaikista kristillisistä piireistä, blokkasin myös useamman tutun kaikkialta. Pelkäsin, että minua osoitellaan sormella, arvostellaan, pidetään huonona ihmisenä... mutta ihan samalla lailla kaikki suhtautuivat minuun kuin ennenkin. Nyttemmin he ovat sopeutuneet siihenkin, että pyörin kuvioissa taas enemmän tai vähemmän. En tietenkään ole se sama nuori ja naiivi ihminen kuin aikanaan, vaan nyt olen montaa elämänkokemusta rikkaampi.
Ilta alkoi läpänheitolla.
"Sun pitää hei nauhoittaa nää meidän laadukkaat keskustelut sille poikaystävälles, levyn kuitenkin saatte tilattua Maanalaisesta levykaupasta", totesi eräs kaveri. Kolaa ja kahvia tuli tuhottua, porukka toi sipsejä, pasteijaa, pullaa... ja uneton yö oli taattu jo siinä vaiheessa.
Levy pistettiin soimaan. Ihmiset rauhoittuivat kuuntelemaan kuka mihinkin, ja minä nojasin päätäni ja selkääni penkin selkänojaan, suljin silmäni ja antauduin musiikille. Erityisesti bändin käyttämä Vuorisaarnan kohta kolahti. "Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekevät ja raskautetut, niin minä annan teille levon." Oman elämän kiemuroihin ja kuvioihin se oli kuin balsamia haavoille. Jotkut asiat eivät vain ole omissa käsissä, ei Peikkiksen kuolema, äidin sairaus tai oma tahaton lapsettomuus. Kyyneleet uhkasivat valua poskille, mutta sain nieleskeltyä ne takaisin. Ei itkeminen ole väärin, mutta tuntuu silti omituiselta liikuttua ihmisten nähden etenkin, kun bunkkeri oli täynnä kristittyjä raavaita hevimiehiä (plus minä ja kaksi muuta naista). Levy oli hyvä. Todella hyvä. Alunperin hevimetalli oli tyylinä kapinaa kirkkoa, valtiota ja uskontoa vastaan, mutta kunnioitan sitä, kuinka Deuteronomium on ensimmäinen suomalainen bändi, joka alkoi ottaa askeleita kristillisen metallin tiellä. Bändin musiikki on kehittynyt paljon alkuajoista. Uudella levyllä kaksi ensimmäistä biisiä olivat taattua Deukkislaatua, mutta väliin mahtui myös maalailevaa, tunnelmallista, utuista ja harrasta kappaletta, sellaista, joiden soidessa voi sulkea silmänsä ja hiljentyä ja rauhoittua itsekin. Väliin mahtui toki räminääkin, ja poppoon laulajan tekemät sanoitukset osuivat ja upposivat.
Levyn jälkeen oli aika keskustella tuotoksesta, juoda vähän lisää kahvia, syödä, jutella ja sen jälkeen illan isäntä piti hartauden. Psalmia 90 luetaan yleensä hautajaisissa. Jokaisen meistä tulisi miettiä, kuinka käyttää aikansa maan päällä. En vain voinut ajatuksilleni mitään. Jokaisen ihmisen ikä on loppupeleissä lyhyt. Psalmeissakin käsitellään ihmisen kuolemaa vanhuudessa, mutta entäpä kun ihminen kuolee ennen kuin on ehtinyt rääkäistä ensimmäistäkään rääkäystä? Lisäksi tietoisuus äitini tilanteesta iski naamalle. Mietin myös, mitä minä olen muka saavuttanut tähänkään astisessa elämässäni? En kai paljon mitään. Muistan, kuinka minulle profetoitiin joskus siitä, kuinka Jumala tulee käyttämään minua. Minulla oli harharetkeni, kyllä. En edelleenkään elä kiltin uskovaisen tytön elämää, sellaista, että kieltäytyisin alkoholista, olisin kiltisti naimisissa, valmistunut ammattiin ja saanut liudan ihania lapsia... mutta silti haluaisin uskoa että minunkin elämälläni on jokin tarkoitus. Keskustelin myös erään ystäväni kanssa Mooseksesta ja siitä, kuinka kauan kesti ennen kuin hänen palvelutyönsä alkoi. Joskus ihmisen valmistaminen kestää vuosia, vuosia ja taas vuosia. Onko ihminen koskaan valmis, täysin valmis?
Illan lopuksi rukoilimme Isä Meidän -rukouksen, ja puheeksi tuli kohta "Tapahtukoon sinun tahtosi niin maan päällä kuin taivaassa". Jeesus opetti alkuseurakunnan jäseniä rukoilemaan, ja joku toi esiin pointin, ettei kyse ole siitä MITÄ rukoillaan vaan MITEN rukoillaan. Mietin, kuinka vaikeaa onkaan sanoa täydestä sydämestään: "Tapahtukoon SINUN tahtosi". Kuinka usein minäkin haluaisin, että MINUN tahtoni tapahtuisi? Kuinka usein muutkin meistä haluaisivat itse vaikuttaa kaikkeen, mitä tässä elämässä tapahtuu? Totuus on kuitenkin se, etteivät kaikki asiat vain ole meidän käsissämme, ei ainakaan se, kuinka pitkän elämän jokainen meistä viettää. Sain lohtua ah niin tutusta ja nuoruudessani varsin ulkoaopetellustakin rukouksesta. Ei minun tahtoni. Minä en vain voi vaikuttaa äitini elämän pituuteen. Minä en voinut vaikuttaa itse Peikkiksen lyhyeen elämään (mutta kuitenkin sellaiseen, että Peikkis on jäänyt pysyvästi ihmisten mieliin), omaan raskaaksi tulemiseeni... ja näissä asioissa on vain astuttava tyhjän päälle ja luotettava elämänsä käsiin, jotka kantavat. On kuitenkin asioita, joihin voin itsekin vaikuttaa. Se on lohdullista.
Äidillä on huomenna aika sisätautien ja kirurgian poliklinikoille, ja siellä selviää enemmän sairauden laadusta ja hoitosuunnitelmasta. Lääketiede voi vaikuttaa näihin asioihin, mutta loppupeleissä sekin on rajallinen. Joskus potilaan papereihin on vain lyötävä DNR-päätös ja todeta, että jatkohoidoksi kelpaavat vain hyvä perushoito ja hyvä kivunlievitys. Jälleen kerran: "Tapahtukoon SINUN tahtosi". Kai siihen on vain luotettava enemmän, vaikka minullakin on ollut hetkeni, jolloin olen huutanut ja kironnut keskisormet taivasta kohti pystyssä. Nöyryys, sen kun osaisi ja pystyisi täydellisesti.
Ei minulla muuta. Kiitos ja anteeksi, jatkakaa.
Ja turha kommentoida tähän tekstiin asiattomasti, poistan kommentit julkaisematta saman tien.
Kiitos.
Ilta alkoi läpänheitolla.
"Sun pitää hei nauhoittaa nää meidän laadukkaat keskustelut sille poikaystävälles, levyn kuitenkin saatte tilattua Maanalaisesta levykaupasta", totesi eräs kaveri. Kolaa ja kahvia tuli tuhottua, porukka toi sipsejä, pasteijaa, pullaa... ja uneton yö oli taattu jo siinä vaiheessa.
Levy pistettiin soimaan. Ihmiset rauhoittuivat kuuntelemaan kuka mihinkin, ja minä nojasin päätäni ja selkääni penkin selkänojaan, suljin silmäni ja antauduin musiikille. Erityisesti bändin käyttämä Vuorisaarnan kohta kolahti. "Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekevät ja raskautetut, niin minä annan teille levon." Oman elämän kiemuroihin ja kuvioihin se oli kuin balsamia haavoille. Jotkut asiat eivät vain ole omissa käsissä, ei Peikkiksen kuolema, äidin sairaus tai oma tahaton lapsettomuus. Kyyneleet uhkasivat valua poskille, mutta sain nieleskeltyä ne takaisin. Ei itkeminen ole väärin, mutta tuntuu silti omituiselta liikuttua ihmisten nähden etenkin, kun bunkkeri oli täynnä kristittyjä raavaita hevimiehiä (plus minä ja kaksi muuta naista). Levy oli hyvä. Todella hyvä. Alunperin hevimetalli oli tyylinä kapinaa kirkkoa, valtiota ja uskontoa vastaan, mutta kunnioitan sitä, kuinka Deuteronomium on ensimmäinen suomalainen bändi, joka alkoi ottaa askeleita kristillisen metallin tiellä. Bändin musiikki on kehittynyt paljon alkuajoista. Uudella levyllä kaksi ensimmäistä biisiä olivat taattua Deukkislaatua, mutta väliin mahtui myös maalailevaa, tunnelmallista, utuista ja harrasta kappaletta, sellaista, joiden soidessa voi sulkea silmänsä ja hiljentyä ja rauhoittua itsekin. Väliin mahtui toki räminääkin, ja poppoon laulajan tekemät sanoitukset osuivat ja upposivat.
Levyn jälkeen oli aika keskustella tuotoksesta, juoda vähän lisää kahvia, syödä, jutella ja sen jälkeen illan isäntä piti hartauden. Psalmia 90 luetaan yleensä hautajaisissa. Jokaisen meistä tulisi miettiä, kuinka käyttää aikansa maan päällä. En vain voinut ajatuksilleni mitään. Jokaisen ihmisen ikä on loppupeleissä lyhyt. Psalmeissakin käsitellään ihmisen kuolemaa vanhuudessa, mutta entäpä kun ihminen kuolee ennen kuin on ehtinyt rääkäistä ensimmäistäkään rääkäystä? Lisäksi tietoisuus äitini tilanteesta iski naamalle. Mietin myös, mitä minä olen muka saavuttanut tähänkään astisessa elämässäni? En kai paljon mitään. Muistan, kuinka minulle profetoitiin joskus siitä, kuinka Jumala tulee käyttämään minua. Minulla oli harharetkeni, kyllä. En edelleenkään elä kiltin uskovaisen tytön elämää, sellaista, että kieltäytyisin alkoholista, olisin kiltisti naimisissa, valmistunut ammattiin ja saanut liudan ihania lapsia... mutta silti haluaisin uskoa että minunkin elämälläni on jokin tarkoitus. Keskustelin myös erään ystäväni kanssa Mooseksesta ja siitä, kuinka kauan kesti ennen kuin hänen palvelutyönsä alkoi. Joskus ihmisen valmistaminen kestää vuosia, vuosia ja taas vuosia. Onko ihminen koskaan valmis, täysin valmis?
Illan lopuksi rukoilimme Isä Meidän -rukouksen, ja puheeksi tuli kohta "Tapahtukoon sinun tahtosi niin maan päällä kuin taivaassa". Jeesus opetti alkuseurakunnan jäseniä rukoilemaan, ja joku toi esiin pointin, ettei kyse ole siitä MITÄ rukoillaan vaan MITEN rukoillaan. Mietin, kuinka vaikeaa onkaan sanoa täydestä sydämestään: "Tapahtukoon SINUN tahtosi". Kuinka usein minäkin haluaisin, että MINUN tahtoni tapahtuisi? Kuinka usein muutkin meistä haluaisivat itse vaikuttaa kaikkeen, mitä tässä elämässä tapahtuu? Totuus on kuitenkin se, etteivät kaikki asiat vain ole meidän käsissämme, ei ainakaan se, kuinka pitkän elämän jokainen meistä viettää. Sain lohtua ah niin tutusta ja nuoruudessani varsin ulkoaopetellustakin rukouksesta. Ei minun tahtoni. Minä en vain voi vaikuttaa äitini elämän pituuteen. Minä en voinut vaikuttaa itse Peikkiksen lyhyeen elämään (mutta kuitenkin sellaiseen, että Peikkis on jäänyt pysyvästi ihmisten mieliin), omaan raskaaksi tulemiseeni... ja näissä asioissa on vain astuttava tyhjän päälle ja luotettava elämänsä käsiin, jotka kantavat. On kuitenkin asioita, joihin voin itsekin vaikuttaa. Se on lohdullista.
Äidillä on huomenna aika sisätautien ja kirurgian poliklinikoille, ja siellä selviää enemmän sairauden laadusta ja hoitosuunnitelmasta. Lääketiede voi vaikuttaa näihin asioihin, mutta loppupeleissä sekin on rajallinen. Joskus potilaan papereihin on vain lyötävä DNR-päätös ja todeta, että jatkohoidoksi kelpaavat vain hyvä perushoito ja hyvä kivunlievitys. Jälleen kerran: "Tapahtukoon SINUN tahtosi". Kai siihen on vain luotettava enemmän, vaikka minullakin on ollut hetkeni, jolloin olen huutanut ja kironnut keskisormet taivasta kohti pystyssä. Nöyryys, sen kun osaisi ja pystyisi täydellisesti.
Ei minulla muuta. Kiitos ja anteeksi, jatkakaa.
Ja turha kommentoida tähän tekstiin asiattomasti, poistan kommentit julkaisematta saman tien.
Kiitos.
perjantai 1. maaliskuuta 2013
LÖYSÄSSÄ HIRRESSÄ ROIKKUMISTA JA IRTIOTTOJA
Äidin tilanne on edelleen epäselvä.
Olimme sairaalassa mukana keskiviikkona, kun hänelle tehtiin vatsan ja imusolmukealueiden ultraääni, ja minä tungin itseni mukaan ultraukseen. Normaalisti ihan rempseä ja reipas äitini oli kalmankalpea ja vapisi pelosta. Ultrauksen aikana hän makasi hiirenhiljaa ja sanoi vain, että pelottaa. Ei hän ollut viitsinyt kertoa minulle edes lääkärin lähetteestä kirurgin puheille. Kainalon imusolmukkeesta saatu ohutneulanäyte oli ollut epäselvä, jotain omituisia siellä kasvoi, joten nyt koko möykky poistetaan kirurgisesti ja kiikutetaan patologin syynättäväksi.
Ultrassa itsessään ei näkynyt mitään hälyttävää. Vasemman kainalon imusolmukkeet olivat jättimäiset muun kropan vastaaviin verrattuna, mutta ultran perusteella etäpesäkkeitä ei ainakaan. Samalla äiti sai sappikividiagnoosin, mutta niille ei tehdä mitään koska eivät oireile. Tuon tutkimuksen jälkeen äiti käväisi vielä keuhkokuvassa ja verikokeissa, ja nyt odottelemme sisätautipoliklinikan aikaa ensi viikolle. Aion tunkea itseni sinnekin mukaan ja alkaa veemäiseksi omaiseksi... no, en nyt sentään veemäiseksi. Haluan kuitenkin kaiken mahdollisen tiedon äidin sairaudesta, koska äiti ja isä eivät kerro minulle mitään. Kai ne haluavat suojella minua huonoilta uutisilta, mutta ei se ole oikein. Kerroinhan minäkin Peikkiksen duodenaaliatresiasta ja kuolemasta heille, joten nyt on minun vuoroni olla perheeni tukena.
Ymmärrän äitini olevan peloissaan diagnoosista ja kaikesta. Koko perheelle on ollut raskasta nähdä, kuinka hän nappailee rauhoittavia lääkkeitä ja makaa apaattisena sohvalla sen sijaan, että tekisi entiseen tapaansa kävelylenkkejä ja nauttisi ulkoilusta. "Olo on niin turta", hän sanoi. Niin, mitäpä minä voisin sanoa tai tehdä? Tilanne purkautuu myös kiukutteluna suuntaan ja toiseen. Äiti tuntuu vähättelevän kaikkea minun tähän mennessä kokemaani, ja minä taas haluan valaa uskoa siihen, että tuosta hommasta voi parantua. Olen yrittänyt kertoa normaalista arjesta, mutta se ei ole hyvä. Sekään ei kuulemma ole hyvä, jos minä itken. Mitäs vattua tuossa sitten pitäisi tehdä? Kadota niiden silmistäkö? Nyt vasta tajuan, miten rankkaa on olla vakavasti sairaan ihmisen omainen.
Isäni katoaa uskontoon.
Äiti vajoaa sohvanpohjalle.
Minä olen alkanut lenkkeillä ja katsoa syömisteni perään.
Tänä viikonloppuna olisi tarkoitus irroittautua arjesta ja pinnan alla vaanivasta Isosta S:stä eli Syövästä oikein big time hevimetallikeikan ja kaverin synttäreiden muodossa. Sunnuntaille olen buukannut reipasta ulkoilua, ja maanantaina olisi tarkoitus lähteä rakkaan kollegan kanssa hikilenkille. Jospa tämän episodin myötä saisin muutaman kilon pois ruhostani... Ja jos äiti joutuu sytostaattihoitoihin, harkitsen vakavasti tukikaljun vetämistä. Tai sitten en. Saa nähdä.
Ihanaista viikonloppua teille, jotka viitsitte lukea ja kommentoida. <3
Olimme sairaalassa mukana keskiviikkona, kun hänelle tehtiin vatsan ja imusolmukealueiden ultraääni, ja minä tungin itseni mukaan ultraukseen. Normaalisti ihan rempseä ja reipas äitini oli kalmankalpea ja vapisi pelosta. Ultrauksen aikana hän makasi hiirenhiljaa ja sanoi vain, että pelottaa. Ei hän ollut viitsinyt kertoa minulle edes lääkärin lähetteestä kirurgin puheille. Kainalon imusolmukkeesta saatu ohutneulanäyte oli ollut epäselvä, jotain omituisia siellä kasvoi, joten nyt koko möykky poistetaan kirurgisesti ja kiikutetaan patologin syynättäväksi.
Ultrassa itsessään ei näkynyt mitään hälyttävää. Vasemman kainalon imusolmukkeet olivat jättimäiset muun kropan vastaaviin verrattuna, mutta ultran perusteella etäpesäkkeitä ei ainakaan. Samalla äiti sai sappikividiagnoosin, mutta niille ei tehdä mitään koska eivät oireile. Tuon tutkimuksen jälkeen äiti käväisi vielä keuhkokuvassa ja verikokeissa, ja nyt odottelemme sisätautipoliklinikan aikaa ensi viikolle. Aion tunkea itseni sinnekin mukaan ja alkaa veemäiseksi omaiseksi... no, en nyt sentään veemäiseksi. Haluan kuitenkin kaiken mahdollisen tiedon äidin sairaudesta, koska äiti ja isä eivät kerro minulle mitään. Kai ne haluavat suojella minua huonoilta uutisilta, mutta ei se ole oikein. Kerroinhan minäkin Peikkiksen duodenaaliatresiasta ja kuolemasta heille, joten nyt on minun vuoroni olla perheeni tukena.
Ymmärrän äitini olevan peloissaan diagnoosista ja kaikesta. Koko perheelle on ollut raskasta nähdä, kuinka hän nappailee rauhoittavia lääkkeitä ja makaa apaattisena sohvalla sen sijaan, että tekisi entiseen tapaansa kävelylenkkejä ja nauttisi ulkoilusta. "Olo on niin turta", hän sanoi. Niin, mitäpä minä voisin sanoa tai tehdä? Tilanne purkautuu myös kiukutteluna suuntaan ja toiseen. Äiti tuntuu vähättelevän kaikkea minun tähän mennessä kokemaani, ja minä taas haluan valaa uskoa siihen, että tuosta hommasta voi parantua. Olen yrittänyt kertoa normaalista arjesta, mutta se ei ole hyvä. Sekään ei kuulemma ole hyvä, jos minä itken. Mitäs vattua tuossa sitten pitäisi tehdä? Kadota niiden silmistäkö? Nyt vasta tajuan, miten rankkaa on olla vakavasti sairaan ihmisen omainen.
Isäni katoaa uskontoon.
Äiti vajoaa sohvanpohjalle.
Minä olen alkanut lenkkeillä ja katsoa syömisteni perään.
Tänä viikonloppuna olisi tarkoitus irroittautua arjesta ja pinnan alla vaanivasta Isosta S:stä eli Syövästä oikein big time hevimetallikeikan ja kaverin synttäreiden muodossa. Sunnuntaille olen buukannut reipasta ulkoilua, ja maanantaina olisi tarkoitus lähteä rakkaan kollegan kanssa hikilenkille. Jospa tämän episodin myötä saisin muutaman kilon pois ruhostani... Ja jos äiti joutuu sytostaattihoitoihin, harkitsen vakavasti tukikaljun vetämistä. Tai sitten en. Saa nähdä.
Ihanaista viikonloppua teille, jotka viitsitte lukea ja kommentoida. <3
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)