"TAPAHTUKOON SINUN TAHTOSI"

Joskus on sellainen olo, että haluaisi vain maata peiton alla koko päivän, ummistaa silmänsä ja unohtaa kaiken. Omissa oloissaan masentelemalla tekee kuitenkin vain hallaa itselleen, joten repäisin eilen ja lähdin kahden kolapullon ja sipsipussin kera kuuntelemaan erään minulle pitkältä ajalta tärkeän bändin levyä ennakkoon. Oli virkistävää  saapua tuttuun paikkaan, missä hyvä ystävä sytytteli kynttilöitä ja odotteli ihmisiä saapuvaksi paikalle. Minä autoin flunssasta toipuvaa ystävääni järjestelemään paikan siihen kuntoon, että jokaisella olisi tuoli takamuksensa alle, eikä muuta kuin odottelemaan ihmisiä. Tuttuja menneiltä vuosilta on aina hämmentävää tavata. Niihin aikoihin kun lähdin ovet paukkuen kaikista kristillisistä piireistä, blokkasin myös useamman tutun kaikkialta. Pelkäsin, että minua osoitellaan sormella, arvostellaan, pidetään huonona ihmisenä... mutta ihan samalla lailla kaikki suhtautuivat minuun kuin ennenkin. Nyttemmin he ovat sopeutuneet siihenkin, että pyörin kuvioissa taas enemmän tai vähemmän. En tietenkään ole se sama nuori ja naiivi ihminen kuin aikanaan, vaan nyt olen montaa elämänkokemusta rikkaampi. 

Ilta alkoi läpänheitolla. 
"Sun pitää hei nauhoittaa nää meidän laadukkaat keskustelut sille poikaystävälles, levyn kuitenkin saatte tilattua Maanalaisesta levykaupasta", totesi eräs kaveri. Kolaa ja kahvia tuli tuhottua, porukka toi sipsejä, pasteijaa, pullaa... ja uneton yö oli taattu jo siinä vaiheessa.

Levy pistettiin soimaan. Ihmiset rauhoittuivat kuuntelemaan kuka mihinkin, ja minä nojasin päätäni ja selkääni penkin selkänojaan, suljin silmäni ja antauduin musiikille. Erityisesti bändin käyttämä Vuorisaarnan kohta kolahti. "Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekevät ja raskautetut, niin minä annan teille levon." Oman elämän kiemuroihin ja kuvioihin se oli kuin balsamia haavoille. Jotkut asiat eivät vain ole omissa käsissä, ei Peikkiksen kuolema, äidin sairaus tai oma tahaton lapsettomuus. Kyyneleet uhkasivat valua poskille, mutta sain nieleskeltyä ne takaisin. Ei itkeminen ole väärin, mutta tuntuu silti omituiselta liikuttua ihmisten nähden etenkin, kun bunkkeri oli täynnä kristittyjä raavaita hevimiehiä (plus minä ja kaksi muuta naista). Levy oli hyvä. Todella hyvä. Alunperin hevimetalli oli tyylinä kapinaa kirkkoa, valtiota ja uskontoa vastaan, mutta kunnioitan sitä, kuinka Deuteronomium on ensimmäinen suomalainen bändi, joka alkoi ottaa askeleita kristillisen metallin tiellä. Bändin musiikki on kehittynyt paljon alkuajoista. Uudella levyllä kaksi ensimmäistä biisiä olivat taattua Deukkislaatua, mutta väliin mahtui myös maalailevaa, tunnelmallista, utuista ja harrasta kappaletta, sellaista, joiden soidessa voi sulkea silmänsä ja hiljentyä ja rauhoittua itsekin. Väliin mahtui toki räminääkin, ja poppoon laulajan tekemät sanoitukset osuivat ja upposivat.

Levyn jälkeen oli aika keskustella tuotoksesta, juoda vähän lisää kahvia, syödä, jutella ja sen jälkeen illan isäntä piti hartauden. Psalmia 90 luetaan yleensä hautajaisissa. Jokaisen meistä tulisi miettiä, kuinka käyttää aikansa maan päällä. En vain voinut ajatuksilleni mitään. Jokaisen ihmisen ikä on loppupeleissä lyhyt. Psalmeissakin käsitellään ihmisen kuolemaa vanhuudessa, mutta entäpä kun ihminen kuolee ennen kuin on ehtinyt rääkäistä ensimmäistäkään rääkäystä? Lisäksi tietoisuus äitini tilanteesta iski naamalle. Mietin myös, mitä minä olen muka saavuttanut tähänkään astisessa elämässäni? En kai paljon mitään. Muistan, kuinka minulle profetoitiin joskus siitä, kuinka Jumala tulee käyttämään minua. Minulla oli harharetkeni, kyllä. En edelleenkään elä kiltin uskovaisen tytön elämää, sellaista, että kieltäytyisin alkoholista, olisin kiltisti naimisissa, valmistunut ammattiin ja saanut liudan ihania lapsia... mutta silti haluaisin uskoa että minunkin elämälläni on jokin tarkoitus. Keskustelin myös erään ystäväni kanssa Mooseksesta ja siitä, kuinka kauan kesti ennen kuin hänen palvelutyönsä alkoi. Joskus ihmisen valmistaminen kestää vuosia, vuosia ja taas vuosia. Onko ihminen koskaan valmis, täysin valmis?

Illan lopuksi rukoilimme Isä Meidän -rukouksen, ja puheeksi tuli kohta "Tapahtukoon sinun tahtosi niin maan päällä kuin taivaassa". Jeesus opetti alkuseurakunnan jäseniä rukoilemaan, ja joku toi esiin pointin, ettei kyse ole siitä MITÄ rukoillaan vaan MITEN rukoillaan. Mietin, kuinka vaikeaa onkaan sanoa täydestä sydämestään: "Tapahtukoon SINUN tahtosi". Kuinka usein minäkin haluaisin, että MINUN tahtoni tapahtuisi? Kuinka usein muutkin meistä haluaisivat itse vaikuttaa kaikkeen, mitä tässä elämässä tapahtuu? Totuus on kuitenkin se, etteivät kaikki asiat vain ole meidän käsissämme, ei ainakaan se, kuinka pitkän elämän jokainen meistä viettää. Sain lohtua ah niin tutusta ja nuoruudessani varsin ulkoaopetellustakin rukouksesta. Ei minun tahtoni. Minä en vain voi vaikuttaa äitini elämän pituuteen. Minä en voinut vaikuttaa itse Peikkiksen lyhyeen elämään (mutta kuitenkin sellaiseen, että Peikkis on jäänyt pysyvästi ihmisten mieliin), omaan raskaaksi tulemiseeni... ja näissä asioissa on vain astuttava tyhjän päälle ja luotettava elämänsä käsiin, jotka kantavat. On kuitenkin asioita, joihin voin itsekin vaikuttaa. Se on lohdullista. 

Äidillä on huomenna aika sisätautien ja kirurgian poliklinikoille, ja siellä selviää enemmän sairauden laadusta ja hoitosuunnitelmasta. Lääketiede voi vaikuttaa näihin asioihin, mutta loppupeleissä sekin on rajallinen. Joskus potilaan papereihin on vain lyötävä DNR-päätös ja todeta, että jatkohoidoksi kelpaavat vain hyvä perushoito ja hyvä kivunlievitys. Jälleen kerran: "Tapahtukoon SINUN tahtosi". Kai siihen on vain luotettava enemmän, vaikka minullakin on ollut hetkeni, jolloin olen huutanut ja kironnut keskisormet taivasta kohti pystyssä. Nöyryys, sen kun osaisi ja pystyisi täydellisesti.

Ei minulla muuta. Kiitos ja anteeksi, jatkakaa. 
Ja turha kommentoida tähän tekstiin asiattomasti, poistan kommentit julkaisematta saman tien.
Kiitos.