perjantai 1. maaliskuuta 2013

LÖYSÄSSÄ HIRRESSÄ ROIKKUMISTA JA IRTIOTTOJA

Äidin tilanne on edelleen epäselvä. 
Olimme sairaalassa mukana keskiviikkona, kun hänelle tehtiin vatsan ja imusolmukealueiden ultraääni, ja minä tungin itseni mukaan ultraukseen. Normaalisti ihan rempseä ja reipas äitini oli kalmankalpea ja vapisi pelosta. Ultrauksen aikana hän makasi hiirenhiljaa ja sanoi vain, että pelottaa. Ei hän ollut viitsinyt kertoa minulle edes lääkärin lähetteestä kirurgin puheille. Kainalon imusolmukkeesta saatu ohutneulanäyte oli ollut epäselvä, jotain omituisia siellä kasvoi, joten nyt koko möykky poistetaan kirurgisesti ja kiikutetaan patologin syynättäväksi. 

Ultrassa itsessään ei näkynyt mitään hälyttävää. Vasemman kainalon imusolmukkeet olivat jättimäiset muun kropan vastaaviin verrattuna, mutta ultran perusteella etäpesäkkeitä ei ainakaan. Samalla äiti sai sappikividiagnoosin, mutta niille ei tehdä mitään koska eivät oireile. Tuon tutkimuksen jälkeen äiti käväisi vielä keuhkokuvassa ja verikokeissa, ja nyt odottelemme sisätautipoliklinikan aikaa ensi viikolle. Aion tunkea itseni sinnekin mukaan ja alkaa veemäiseksi omaiseksi... no, en nyt sentään veemäiseksi. Haluan kuitenkin kaiken mahdollisen tiedon äidin sairaudesta, koska äiti ja isä eivät kerro minulle mitään. Kai ne haluavat suojella minua huonoilta uutisilta, mutta ei se ole oikein. Kerroinhan minäkin Peikkiksen duodenaaliatresiasta ja kuolemasta heille, joten nyt on minun vuoroni olla perheeni tukena. 

Ymmärrän äitini olevan peloissaan diagnoosista ja kaikesta. Koko perheelle on ollut raskasta nähdä, kuinka hän nappailee rauhoittavia lääkkeitä ja makaa apaattisena sohvalla sen sijaan, että tekisi entiseen tapaansa kävelylenkkejä ja nauttisi ulkoilusta. "Olo on niin turta", hän sanoi. Niin, mitäpä minä voisin sanoa tai tehdä? Tilanne purkautuu myös kiukutteluna suuntaan ja toiseen. Äiti tuntuu vähättelevän kaikkea minun tähän mennessä kokemaani, ja minä taas haluan valaa uskoa siihen, että tuosta hommasta voi parantua. Olen yrittänyt kertoa normaalista arjesta, mutta se ei ole hyvä. Sekään ei kuulemma ole hyvä, jos minä itken. Mitäs vattua tuossa sitten pitäisi tehdä? Kadota niiden silmistäkö? Nyt vasta tajuan, miten rankkaa on olla vakavasti sairaan ihmisen omainen.

Isäni katoaa uskontoon.
Äiti vajoaa sohvanpohjalle.
Minä olen alkanut lenkkeillä ja katsoa syömisteni perään. 

Tänä viikonloppuna olisi tarkoitus irroittautua arjesta ja pinnan alla vaanivasta Isosta S:stä eli Syövästä oikein big time hevimetallikeikan ja kaverin synttäreiden muodossa. Sunnuntaille olen buukannut reipasta ulkoilua, ja maanantaina olisi tarkoitus lähteä rakkaan kollegan kanssa hikilenkille. Jospa tämän episodin myötä saisin muutaman kilon pois ruhostani... Ja jos äiti joutuu sytostaattihoitoihin, harkitsen vakavasti tukikaljun vetämistä. Tai sitten en. Saa nähdä.

Ihanaista viikonloppua teille, jotka viitsitte lukea ja kommentoida. <3

1 kommentti:

  1. Noi on niin mysteerisiä, miten kukakin itse reagoi löytöihin. Oma äiti ei silloin mun ollessa alta kymmenen kertonut mulle mitään. Milläs ees kertois sen ikäselle..? Pari kertaa tosin muistan huolestuneeni siitä, ettei kaikki ole hyvin kun äiti saattoi kesken ei minkään yks kaks lyhistyä kivusta sohvalle rintaansa pidellen ja itkien. Silloinkin vain selitti, että pistää. Nyt vasta myöhemmin on puhunut, että ainoa asia mikä löydön jälkeen päässä oli, oli se että "vaikka ollaa eroamassa niin mun on saatava tää parisuhde takas kuntoon ja isä raittiiksi sekä kiinni elämään,,, jotta se on sitten lasten kanssa kun mä kuolen. mä kuolen tähän." Silläkin oli vasta patologi ne lopulliset terveen paperit antanu. Eli voimia ja toivon äidilles samaa tulosta.

    VastaaPoista