AIKA ON VENYVÄ KÄSITE

Tiedättekö sen tunteen, kun tunnit, päivät, viikot ja kuukaudet vierivät nopeasti, aina täyttää yhden vuoden lisää ja ihmettelee, minne ne vuodet katosivat? Tiedättekö sen fiiliksen, kun kuvittelit ihan vasta aloittaneesi ensimmäisen luokan peruskoulussa, ja yhtäkkiä oletkin lähes kolmekymppinen (tai minkä ikäinen vain) aikuinen ihminen? Tiedättekö sen tunteen, että juurihan juhlimme joulua ja kohta on jo vappu? Aika tuntuu kuluvan joskus ihan kauhean nopeasti. Raskaanaollessa raskausviikot tuntuivat kuluvan hitaasti mutta kuitenkin nopeasti. Peikkiksen menetyksen jälkeen yritin keskittyä vain hengittämiseen, siihen että selviän sekunnin kerrallaan. Vähitellen kipu ja suru helpottivat, eikä asia pyörinytkään joka päivä mielessä. Vähitellen huomasin, että osaan nauraa taas. Huomasin, että en puhu lapsestani tai muistele häntä koko aikaa. Aika alkoi taas kulua yhtä nopeasti kuin ennenkin.

Äidin syöpädiagnoosin kanssa tuntuu vähän samalta kuin silloin joskus, kun makasin Naistenklinikan osastolla 42 sikiöasennossa yksityishuoneessa kohtu ja rinnat tyhjyyttä kumisten. Se tuntui kuluvan hitaasti. Nytkin tuntuu, kuin olisin jossakin venytetyssä rinnakkaistodellisuudessa, jossa yksi minuutti on tasan tunnin mittainen. Se tunne tulee aina, jos ei ole mitään järkevää tekemistä. Mielessä pyörii väistämättä äidin sairaus ja pelko siitä, ettei mitään olisikaan enää tehtävissä.

Aika kuluu niin hirveän hitaasti. Tänään äidillä on koko vartalon magneettikuvaus. Siihen on tällä hetkellä viisi tuntia aikaa. Se tuntuu ikuisuudelta. Iltavuoron jälkeen on yli 12 tuntia huomiseen rintarauhasen näytteenottoon. Sitten onkin jo pieni elinikä ensi viikon torstaihin. Olen haalinut itselleni töitä, menemisiä ja tekemistä täksi ajaksi, koska muuten kävelisin ympäri kämppää ja nappailisin äidin kanssa kilpaa rauhoittavia lääkkeitä.

Tiedättekö sen fiiliksen, kun epätietoisuus on nykyhetken vallitsevin olotila?
Uskon, että kun syövän levinneisyys selviää ja hoitosuunnitelma tarkentuu, olo helpottaa tavalla tai toisella ja aikakin alkaa taas kulkea normaalilla tavalla eikä Liisa Ihmemaassa -tyyliin. 
Aika on nauraa, ja aika on itkeä. 
Aika on myös olla turta.