keskiviikko 28. marraskuuta 2012

KIPU KUOLEE HUUTAMALLA?

No ei tasan kuole.
Terveisiä HSSG-tutkimuksesta, eli siis munanjohdinten aukiolotutkimuksesta. Hyvä uutinen oli se, että tuubat ovat erittäinkin auki, joten ei muuta kuin panemaan.
Huono uutinen on se, ettei paljon paneta.
Eilen illalla tutkimuksen jälkeen alavatsaa nippaili vähän. En osannut olla siitä huolissani, nappasin vain iltapäivällä Burana 600 mg ja Panadol 1 g -cocktailin ja illalla ennen nukkumaanmenoa samanlaisen kombon. 

Aamulla heräsin vielä hieman pökkyrässä. 
Nousin ylös, ja mitäs saatanaa? 
Sattui sattui sattui niin saatanasti (anteeksi kiroilutulva, mutta niitä kirosanoja pääsi suusta ulos ihan oikeastikin), ja hyvä että kykenin kävelemään, puhumaan, yskimään, nauramaan tai tekemään yhtään mitään. Sen jälkeen alkoivat vilunväreet. Jaa, lämpö on nousussa. Mahaa koskee. Makasin paikallani naama valkoisena, ja lähetin miehelle töihin tekstaria, että sattuu. No, eipä se voinut sille mitään tehdä. Otin särkylääkettä. Ei vaikutusta. 

Oli pakko alkaa tiskatakin. Ulisin säännöllisin väliajoin kivusta etenkin kun nostelin astioita kuivauskaappiin. Mies tuli kotiin töistä, minä olin juuri noussut kuumehoureisilta uniltani, ja ladoin kahvia keittimeen. Joskus mietin vain, että mitähän noiden kolmijalkaisten mielessä liikkuu? Kävelin (ja kävelen edelleenkin) niin kuin olisin joutunut jalkapallojoukkueellisen raiskauksen kohteeksi, joten mies katsoi minua ja naurahti. Sitten se sentään vakavoitui ja totesi, että taidan tosiaan olla aika kipeä. No JOO. Luuleeko se, että valitan ihan turhasta? Prkl. En voinut tehdä mitään muuta kuin maata sängyssä. Mies tuli halaamaan ja pussaamaan, ja kun se kosketti mahaani, ulvaisin kivusta.

Olin soitellut klinikallekin ja saanut ohjeeksi seurailla oloa. Seurataan sitten, perkele. Sain ohjeeksi myös lähteä Naistenklinikalle, mikäli kivut pahenevat. Ohjeista suivaantuneena nautin lasillisen punaviiniä. Nyt ei satu enää NIIN paljon, mutta on vielä vähän kuumeinen olo. Mitä tästä opimme? Munanjohdinten aukiolotutkimus on kivuton toimenpide, jonka jälkeen voi mennä suoraan töihin eikä kipuja pitäisi olla lieviä menkkatuntemuksia enempää... PAITSI JOS olet ollut aiemmin neljässä laparotomiassa ja vapaata vatsaonteloa ei juurikaan ole. Silloin voi varautua jumalattomaan kipuun, joka alkaa lievänä tutkimuspäivän iltana ja jatkuu suorastaan saatanallisena seuraavana päivänä. 

Onneksi nyt on jo vähän parempi olo. Arkahan tuo alavatsa on vieläkin, mutta jospa tässä selvittäisiin säikähdyksellä eikä tarvitsisi lähteä NKL:lle... ja jospa kuumeilukin liittyisi vain flunssaan, josta ei ole oireita, mutta eihän tuota koskaan tiedä...? 

Kipu ei kuole huutamalla, eikä muuten Panadolilla ja Buranallakaan.
Pitäisikö vetää ykkösellä alas kokonainen pullollinen minttuviinaa? B-) 
Ehkei kuitenkaan. 
Siispä kärsin ja toivon, että kaiken tämänkaltaisen rääkin jälkeen plussaisin edes vuoden sisään...

maanantai 26. marraskuuta 2012

AVUN HAKEMISEN JA SAAMISEN VAIKEUDESTA

Otin tänään ison askeleen, joka on vaatinut voimien ja uskalluksen keräämistä noin kahden vuoden ajan. Peikkiksen kuoleman jälkeen minulle ei tarjottu muuta apua kuin Käpy ry:stä saatu vertaistuki ja sairaalapastorin juttuhetki. Sen jälkeen sai pärjätä omillaan. Neuvolasta ei kysytty jaksamista, hautajaisjärjestelyt piti jaksaa, piti jaksaa kantaa pieni arkku kappeliin... sen jälkeen sai olla omillaan. Ajauduimme kauas toisistamme Peikkiksen isän kanssa, ja minä vajosin masennuksen mustiin syövereihin. Terveyskeskuslääkärin tarjoama apu oli tyyliä "Tässä sulle masennuslääkeresepti, koeta pärjäillä", ja minä itkin itkin itkin. Luulin kaiken kääntyvän paremmaksi, kun sain vaihdettua koulua. Ei kääntynyt.

Tuli ero.

Tuli uusi elämä. 
Tulivat uudet ongelmat.
Aloin haluamattani laihtua, koska ruoka ei vain maistunut, ja lopulta olin lähellä sitä painoa, jossa alamäki alkaisi ja olisin taas anorektikko. 

Sitten tapasin uuden mieheni.
Hetken aikaa kaikki meni todella ihanasti ja masennus väistyi, totta kai kun on rakastunut ja onnellinen. Sen jälkeen heivasimme ehkäisyn pusikkoon, ja tuli lisää ongelmia. Emme ole eroamassa, koska kaikki on periaatteessa ihan hyvin, muttei kuitenkaan ole. Infertiliteetin (voi luoja mikä sana!) myötä itsetuntoni on valunut pesuveden mukana viemäriverkostoon. Ehkäpä joku viemärirotta on saanut aimo annoksen itsetuntoa ja rohkeutta? Ei voi tietää. Tunnen mustasukkaisuuden tunteita, ja se rasittaa suhdettamme. Koen itseni vain tämän tärppäämättömyyden vuoksi epänaiseksi ja pelkään miehen hyppäävän ensimmäiseen mahdolliseen vieraaseen punkkaan. Eihän se mahdotonta ole, mutta hyvin epätodennäköistä. 

Niinpä sitten tartuin tänä aamuna luuriin ja soitin mielenterveystoimistoon.
Ei ollut kaukana, ettei itku olisi tullut, mutta sain pidettyä itseni jotakuinkin kasassa. Juttelin sairaanhoitajan kanssa ja kerroin kaiken, mitä kahden vuoden aikana on sattunut. Nyt voin itsekin myöntää, että tässä on vähän liikaa asioita jotta voisi jaksaa. Romahduspiste on hyvin lähellä, ei ihan vielä ohitettu, mutta jos olisin pitkittänyt avun hakemista vielä lisää, se olisi saattanut tulla salakavalasti. Tiedän, että minun on pakko päästä juttelemaan ammattilaisen kanssa. Se tuo varmasti perspektiiviä kaikkiin asioihin, ja ehkä tämä taakka alkaa vähitellen helpottaa. Ehkä minä voin vihdoinkin oppia olemaan syyttämättä itseäni asioista, joille minä en voi mitään.

Ehkä voin vihdoinkin oppia, että olen ihan yhtä lailla rakastamisen arvoinen, hyvä ja kaunis nainen, eikä minun arvoni ole riippuvainen synnytinelinten toiminnasta, vaatekoostani tai mistään muustakaan. Ehkä voin vielä jonain päivänä hengittää vapaasti.

On helpottunut olo, kun vihdoinkin näyttäisin saavan jotain apua. Vaikeaa sen hakeminen ja oman jaksamattomuuden myöntäminen oli, mutta avun hakeminen oli ensimmäinen askel eteenpäin pois tästä valottomasta tunnelista. Ehkäpä tämän myötä parisuhdekin alkaa voida vielä entistäkin paremmin, vaikkei se ihan kamalan huonosti nytkään voi.

lauantai 24. marraskuuta 2012

RAI RAI RAI RAI RAAAAAAAAAI

Tänään ei huolehdita huomisesta tai itketä menneitä surkeita sattumuksia.
Tänään ollaan iloisia, kilistellään pikkujoulujen kunniaksi ja filosofoidaan naisporukalla. 
Tänään aion olla onnellinen, vaikka minun olisi tatuoitava hymy huulilleni.
Tänään en murehdi tiistaista munanjohtimien aukiolotutkimusta.
Tänään viittaan kintaalla Femarien aiheuttamille sivuoireille, kuten Vittumainen Akka -oireyhtymälle, kuumille aalloille, huonolle ololle ja väsymykselle.
Tänään aion näyttää säteilevältä ja kauniilta.
Tänään myös kilistelemme mieheni kanssa 1-vuotiskihlapäivän kunniaksi. Olettaen siis, että mies ei sammu omissa bileissään ennen aikojaan.

Peikkiksen menetys, parisuhteen kariutuminen ja uusi parisuhde sekä uuden raskauden yritys ovat verottaneet aika paljon henkisiä voimavarojani. Osa ystävistäni on kuittaillut vauvapakkomielteestä, ja ymmärrän toki heidän pointtinsa. Osalle se oman lapsen saanti ei ole elintärkeä juttu, ja osalla on jo lapsia. Eipä sitä kai voi silloin ymmärtääkään miltä tuntuu, kun oma syli on tyhjä ja sydämessä on lapsen mentävä aukko. Vuoden lähetessä loppuaan ja uuden vuoden kolkuttaessa ovella aion höllätä minäkin. Olemme nyt virallisesti sekundäärisesti lapsettomia, joten eipä se asia muutu itkemällä. Ihan sama vaikka pääsisimme hoitoihin vasta vuoden kuluttua. Sekään ei muuta sitä asiaa.

Luomuihmeeseen en jaksa uskoa. 


Tänään on kuitenkin aika karistaa arkiset murheet hartioilta ja nauttia hyvästä seurasta, ruoasta, juomasta ja yleisestä tunnelmasta. 

Skål ja rai rai! <3 

Ja jos käämi kärähtää (kiitos Femarit <3) jostain illan aikana, LUPAAN painua vaikka pihalle laskemaan sataan ja palata takaisin rauhoituttuani. ;) 

perjantai 23. marraskuuta 2012

AJATUKSIA TÄSTÄ KAIKESTA JA SEN VIERESTÄ, SINNE JA TAKAISIN

Joulu on taas tulossa, enkä tänäkään jouluna saa viettää sitä elävän lapsen äitinä. Eipä sitä koskaan tiedä, mitä ensi kierrossa tapahtuu, mutta toiveet eivät ole korkealla. Ainakin voin  mättää hyvällä omatunnolla kupuuni kaikkia raskaanaolevilta ja imettäviltä äideiltä kiellettyjä ruokia, kuten kylmäsavulohta, aurajuustoa ja muitakin ihania juustoja, punaviiniä unohtamattakaan. Tämän joulun agendana olisi taas kerran tiedossa raskas matka pienen Peikkiksen haudalle, Peikkiksen, jota en ole unohtanut.

Eräässä suljetussa Facebook-ryhmässä keskustellaan siitä, kuinka ihmiset kyselevät lapsensa menettäneiltä, ovatko he jo toipuneet. Kai siitä jollain tavalla toipuukin. Elämä kuitenkin kulkee eteenpäin, ja jos ei ole päättänyt itse päätyä narunjatkeeksi, on pakko kulkea itsekin mukana. Muistan ensimmäisen jouluni ilman Peikkistä. Se oli perseestä. Viime joulu oli sentään hieman siedettävämpi, kun sentään vaihdoimme kihloja tuon mieheni kanssa, ja tästäkin joulusta näyttäisi tulevan ihan siedettävä. Katsomme joululahjoja mieheni lapselle ja minä valitsen samalla kaunista kynttilää pienen tyttäreni haudalle. Kuinka epäreilulta se tuntuukaan! Samalla ravaan lapsettomuusklinikalla ultrissa ja popsin hormoneja, jotka saavat minut tolaltani. Munanjohtimien aukiolotutkimus pelottaa. Ne, jotka rukoilevat, rukoilkaa. Toivoisin siitä hyviä uutisia. 

Tuntuu uskomattomalta katsella, kuinka ystävistäni yksi toisensa jälkeen tulee raskaaksi ja saa eläviä lapsia. Miten se on mahdollista? Miksen minä? Olisinhan minäkin jo sen onnen ansainnut? Tiedän että meillä on aikaa. Tiedän ettei saa hätiköidä, mutta kai sitä nyt voi edes tutkia syitä tärppäämättömyydelle? TätäKIN joulua tulee varjostamaan tieto siitä, että perseeni vuotaa kuin viimeistä päivää ja Peikkis on ja pysyy kuolleena. Tuntuu raskaalta mennä tervehtimään vanhempiani. He ovat kuitenkin menettäneet paitsi oman lapsensa, myös lapsenlapsensa. Tiedän heidän ajattelevan, kuinka ihanaa olisi ostaa lapsenlapselle pieniä nuttuja ja leluja, joita pieni avaisi silmät innosta kiiluen. Kaikkein pahimmalta tuntuu se, että EDES OMAT VANHEMPANI eivät puhu Peikkiksestä, vaikka kuinka yrittäisin avata keskustelua. Miksi minun lastani ei voi muistella, mutta kuitenkin he puhuvat isosiskostani, joka kuoli 5-vuotiaana? 

Tälle viikonlopulle olisi tiedossa pikkujouluja. Vittu rairai ja punkkua napaan. 
On pakko esittää vahvaa.
On pakko hymyillä.
On pakko nauraa.
On pakko yrittää jaksaa.
On pakko. 

Edes mieheni ei tiedä, kuinka syvissä vesissä kuljen tällä hetkellä. En vain saa puettua ajatuksiani sanoiksi. Meidän olohuoneessamme asuu kolmas pyörä, ja sen pyörän (voisin sanoa Tyrannosaurus Rexin) nimi on Sekundäärinen Lapsettomuus. 

Skål, kippis ja rairai.

Toivottavasti vuodesta 2013 tulee plussarikas kaikille sitä toivoville, myös minulle. Jos ei muuten, niin taidanpa repäistä ja hankkia K-Plussakortin. Plopplop. Voisin alkaa lototakin, sillä jos kerran kohtukuoleman todennäköisyyskin on lottovoiton luokkaa, niin eikös sellainen onni voisi edes osua omalle kohdalle?

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

AJATUSOKSENNUSTA

Viimeisimmästä päivityksestäni on hurahtanut tovi, muttei siksi että olisin viimein saanut raskaustestiin ne kaksi viivaa. En todellakaan ole, vaan tie on käynyt kierronkartoitukseen, verikokeisiin ja ensi viikon tiistaina on vuorossa munanjohtimien aukiolotutkimus. Blogini on jäänyt heitteille, mutta se nyt on aivan se ja sama. 

Joka viikonlopulle on ollut nyt jotain menoa, olen yrittänyt saada opinto- ja työkuvioitani kuntoon, ja samalla olen alkanut miettiä, josko vain lopettaisin syömisen. Vihaan alavatsallani olevaa kumpua ja sitä, kun on pakko syödä. Peilistä näkyy norsu, tunnen että minulla on ainakin neljä leukaa, vihaan tissejäni, läskireisiäni, persettäni, mahaani, allejani, kaikkea. Ahdistaa, kun on pakko syödä. Koen alemmuutta laihoihin ystäviini.

Tiedän, ettei saisi ajatella näin.
Olen jo kerran selvinnyt anoreksiahelvetistä, enkä haluaisi joutua sinne uudelleen, mutta nyt mietin vain, kuinka saisin edes MUUTAMAN kilon pois. 
Lapsettomuusklinikan lääkäri ei ole maininnut mitään painostani. 
Mieheni ei huomauttele minulle mistään.
Ystäväni vakuuttavat, että olen hyvä näin.

En vain koe olevani, mutten tiedä enää mistä aloittaa laihdutusurakka. Haluaisin sen norsun peilissä pienentyvän, mutta vanhasta kokemuksesta tiedän, että mitä pienemmäksi tulen, sen suuremmaksi se norsu peilissä kasvaa.

Tällaista täällä tällä kertaa.