AJATUKSIA TÄSTÄ KAIKESTA JA SEN VIERESTÄ, SINNE JA TAKAISIN

Joulu on taas tulossa, enkä tänäkään jouluna saa viettää sitä elävän lapsen äitinä. Eipä sitä koskaan tiedä, mitä ensi kierrossa tapahtuu, mutta toiveet eivät ole korkealla. Ainakin voin  mättää hyvällä omatunnolla kupuuni kaikkia raskaanaolevilta ja imettäviltä äideiltä kiellettyjä ruokia, kuten kylmäsavulohta, aurajuustoa ja muitakin ihania juustoja, punaviiniä unohtamattakaan. Tämän joulun agendana olisi taas kerran tiedossa raskas matka pienen Peikkiksen haudalle, Peikkiksen, jota en ole unohtanut.

Eräässä suljetussa Facebook-ryhmässä keskustellaan siitä, kuinka ihmiset kyselevät lapsensa menettäneiltä, ovatko he jo toipuneet. Kai siitä jollain tavalla toipuukin. Elämä kuitenkin kulkee eteenpäin, ja jos ei ole päättänyt itse päätyä narunjatkeeksi, on pakko kulkea itsekin mukana. Muistan ensimmäisen jouluni ilman Peikkistä. Se oli perseestä. Viime joulu oli sentään hieman siedettävämpi, kun sentään vaihdoimme kihloja tuon mieheni kanssa, ja tästäkin joulusta näyttäisi tulevan ihan siedettävä. Katsomme joululahjoja mieheni lapselle ja minä valitsen samalla kaunista kynttilää pienen tyttäreni haudalle. Kuinka epäreilulta se tuntuukaan! Samalla ravaan lapsettomuusklinikalla ultrissa ja popsin hormoneja, jotka saavat minut tolaltani. Munanjohtimien aukiolotutkimus pelottaa. Ne, jotka rukoilevat, rukoilkaa. Toivoisin siitä hyviä uutisia. 

Tuntuu uskomattomalta katsella, kuinka ystävistäni yksi toisensa jälkeen tulee raskaaksi ja saa eläviä lapsia. Miten se on mahdollista? Miksen minä? Olisinhan minäkin jo sen onnen ansainnut? Tiedän että meillä on aikaa. Tiedän ettei saa hätiköidä, mutta kai sitä nyt voi edes tutkia syitä tärppäämättömyydelle? TätäKIN joulua tulee varjostamaan tieto siitä, että perseeni vuotaa kuin viimeistä päivää ja Peikkis on ja pysyy kuolleena. Tuntuu raskaalta mennä tervehtimään vanhempiani. He ovat kuitenkin menettäneet paitsi oman lapsensa, myös lapsenlapsensa. Tiedän heidän ajattelevan, kuinka ihanaa olisi ostaa lapsenlapselle pieniä nuttuja ja leluja, joita pieni avaisi silmät innosta kiiluen. Kaikkein pahimmalta tuntuu se, että EDES OMAT VANHEMPANI eivät puhu Peikkiksestä, vaikka kuinka yrittäisin avata keskustelua. Miksi minun lastani ei voi muistella, mutta kuitenkin he puhuvat isosiskostani, joka kuoli 5-vuotiaana? 

Tälle viikonlopulle olisi tiedossa pikkujouluja. Vittu rairai ja punkkua napaan. 
On pakko esittää vahvaa.
On pakko hymyillä.
On pakko nauraa.
On pakko yrittää jaksaa.
On pakko. 

Edes mieheni ei tiedä, kuinka syvissä vesissä kuljen tällä hetkellä. En vain saa puettua ajatuksiani sanoiksi. Meidän olohuoneessamme asuu kolmas pyörä, ja sen pyörän (voisin sanoa Tyrannosaurus Rexin) nimi on Sekundäärinen Lapsettomuus. 

Skål, kippis ja rairai.

Toivottavasti vuodesta 2013 tulee plussarikas kaikille sitä toivoville, myös minulle. Jos ei muuten, niin taidanpa repäistä ja hankkia K-Plussakortin. Plopplop. Voisin alkaa lototakin, sillä jos kerran kohtukuoleman todennäköisyyskin on lottovoiton luokkaa, niin eikös sellainen onni voisi edes osua omalle kohdalle?