SE AIKA VUODESTA, KUN...

Tänään on taas se aika vuodesta, kun pitäisi pysyä poissa sosiaalisesta mediasta.
Tänään on se aika vuodesta, kun naamalle lävähtää kipeitä muistutuksia siitä, mitä minulla voisi olla, mutta ei vain ole. 
Tämä on se päivä, jolloin muistan liian kipeästi olevani äiti ilman lasta.
Tänään en kuitenkaan ole vielä lapsi ilman äitiä.

Äitini synnytti minut vuonna 1985 sectiolla, vauvan jolla oli duodenaaliatresia. Hän sai nähdä minut vain hetken verran ennen kuin minut kiidätettiin leikkaussaliin ja sieltä vauvojen teholle. Vanhempani muistavat hetken, jona kävivät katsomassa minua. Olin ollut happikaapissa hengityskoneessa ja yrittänyt itkeä, mutta ääntä ei vain ollut tullut. Säälittävä reppana, pieni ihmisentaimi, jota vanhempani kohtelivat kuin silmäterää johtuen esikoisensa menetyksestä.

Sittemmin kasvoin hurjaa vauhtia. Opin puhumaan ennen kävelemistä, ja alle 2-vuotiaana olin kuulemma puhunut kuin papupata. Olin sosiaalinen lapsi ja sain helposti ystäviä niin kerhossa kuin esikoulussa ja koulussa. Vuodet kuitenkin muokkasivat minusta koulukiusaamisen myötä hiljaisen, aran, itsekseen viihtyvän ja epävarman tytön. Murrosiässä en juurikaan kapinoinut, mutta osasin silti riidellä äitini kanssa mitä typerimmistä syistä. Erityisen katkera olin kuukautisten alettua: en saanut äidiltäni tukea niinkin isossa asiassa. Vuodet vierivät, lopetin yläasteen, siirryin lukioon, riitelin äitini kanssa ylioppilasjuhlien järjestämisestä ja kaikesta... ja niin minusta kasvoi aikuinen.

Viimeisen kolmen vuoden aikana on tapahtunut paljon. Äidistäni tuli melkein isoäiti. Äitini oli nähnyt enneunen, jossa lapseni kuoli. Sitten äiti sairastui syöpään. Minusta tuli äitini vartija ja joudun pitämään huolta hänestä. Jos äidit ovat huolissaan lapsistaan, niin kyllä minäkin olen huolissani äidistä. Olen käynyt lääkärissä hänen kanssaan, tsempannut sytostaattien aikana, kysellyt vointia, laittanut kalenteriin vastaanottoajat syöpäklinikalle, halannut kun äiti on erityisen hajalla ja muistanut kertoa, kuinka rakas hän on minulle.

En toivoisi enää mitään muuta kuin sitä, että äitini eläisi vielä kun jonain päivänä EHKÄ saan elävän lapsen. Ihan sama kumpaa sukupuolta tuleva vauva olisi, kunhan hän päästäisi suuren parkaisun synnärillä ja kunhan saisin nuuskutella vauvantuoksua, imettää, seurata lapseni kasvua ja iloita jokaisesta kehitysaskeleesta. Antaisin vaikka kaikki raajani siitä ilosta, että Peikkis saisi elävän pikkusisaruksen. Kolme vuotta sitten vietin äitienpäivää tulevana äitinä. Tänään on minun kolmas äitienpäiväni äitinä ilman lasta. Se tuntuu kipeältä, raastavalta ja tuskaiselta. Silti olen onnellinen siitä, että sain hetken aikaa kantaa kohdussani maailman kauneinta, täydellisintä ja suloisinta pientä tyttöä, puristaa häntä rintaani vasten synnytyssalissa ja harjata kauniin, tummatukkaisen tyttäreni hiukset parkuen räkä poskella. Sain saattaa hänet haudan lepoon Taivaan Isän luokse. Saan ajatella, että tapaan pieneni vielä jonain päivänä.

Tänään aion kuitenkin nauttia siitä, mitä hyvää elämässäni on. 
Tänään soitan äidilleni ja kerron, kuinka paljon rakastan ja arvostan häntä.
Tänään muistelen pienokaistani, joka melkein teki minusta äidin. 
Tänään itken, jos itkettää.

Ihanaa äitienpäivää teille, joilla on etuoikeus olla äitejä eläville lapsille.
Siedettävää tätä päivää teille, jotka olette joko menettäneet oman äitinne tai lapsenne tai ette ole toiveistanne huolimatta saaneet lasta. Ajatukseni ovat erityisesti teidän luonanne tänään. <3

WHAT HAVE I BECOME

Kevään kunniaksi villiinnyin ja menin tekemään pahojani, kas näin:

Vielä eilen aamulla naamassani ei ollut tuota kulmalävistystä. Nyt on. 

Ihana ystäväni N on ammatiltaan myös itseoppinut lävistäjä, ja näin ollen illanvieton lomassa otin itselleni uuden lävistyksen. Miksi? No siksi, kun ne ovat niin hienoja. Ensimmäisen lävistykseni otin avioeron aikoihin, kun tuntui että pitäisi jotenkin uudistua. Se oli vaatimaton pieni rustolävistys korvaan, eikä sitä juurikaan edes huomaa. Seuraava lävistys olikin industrial korvaan, ja sen kävin ottamassa hetken mielijohteesta keväällä 2009. Sattui muuten aivan järkyttävästi. Tuossa välissä otin myös napalävistyksen, mutta kiitos useiden vatsan alueen leikkausten, se kasvoi ulos paikaltaan. No, eipä ole ollut ikävä.

Peikkiksen kuoleman ja avoeron jälkeen otin nännilävistyksen. Häveliäisyyssyistä en laita siitä kuvaa tänne, mutta siellä se on, oikeassa nännissä ajatuksella "En mä mitään enää koskaan kuitenkaan imetä, perkele". Samalla otin myös ihan perinteisen rei'än toiseen korvaani. No, eilen tuli sitten kaikkien positiivisten muutosten keskellä tarve ottaa lisää reikää nahkaan, tällä kertaa kulmalävistyksen muodossa. Kaikki lävistykseni ovat saaneet alkunsa täydellisestä ex tempore -ideasta. "Hei, tuossa on lävistysliike, varaanpa ajan!" tai "Hei, N osaa lävistää, mitäs laitettaisiin?" Eilenkin pohdiskelimme kolmen eri vaihtoehdon välillä päätyen juurikin tuohon kulmakoruun. (Ja kyllä, N käyttää täysin steriilejä välineitä, neulat ovat yksittäispakattuja ja kertakäyttöisiä ja lävistyskohta puhdistetaan huolellisesti ennen rei'än tekoa.)

Kai tämä lävistysaddiktioni kumpuaa hieman siitäkin, etten saanut juurikaan nuoruudessani rei'ittää naamaani tai ottaa mustetta iholleni, koska se oli syntiä. Sittemmin olen kyllä näitä perversioita toteuttanut oikein big time. Lisäksi lävistykset ovat kauniita, ja kai siinä lävistyksen ottamisessa on jotain masokismiakin mukana. Mene ja tiedä. Nyt arvon jo seuraavan lävistyksen kohtaa. Alahuuleen, perhaps? Tai sitten tragus? En tiedä, kertokaa minulle mitä teen? Sen tatuoinninkin otan tuossa syssymmällä, ja tiedän jo mitä ja minne.

Metalliskenessä on aika paljon tatuoituja ja lävistettyjä ihmisiä. Kai se on sitten sitä, että ulkonäölläkin halutaan julistaa olevansa kapinallisia. Tavallaan mietin, että tatuointien ja lävistyksienkin kapinallisuudesta katoaa ehkä hohto, jos jokaisella vastaantulevalla on sellainen, mutta toisaalta, jos sen kokee osaksi omaa identiteettiään, niin mikäs siinä. Ei minun miehellänikään mitään lävistyksiä ole (tai on sillä toisessa korvassa reikä), ja olkavarressakin vain yksi haalistunut tatuointi. Minä taas olen meistä se, joka käy aina silloin tällöin ottamassa jonkin killuttimen korvaan / naamaan / nänniin ja haaveilen useammastakin kuin yhdestä tatuoinnista. Meitä on moneen junaan. Minä tykkään lävistyksistä, ne sopivat minulle, eikä niihin liity mitään tietynlaista skeneuskovaisuutta. 

Minusta tuli avioeron jälkeen vihdoinkin Minä: lävistetty ja pian tatuoitukin metallimimmi, joka ei kuitenkaan pidä lävistyksiään skeneuskovaisuuden vaan ihan vain oman persoonansa merkkinä.

(Vähän kyllä silti jännittää mennä seuraavan kerran kylään vanhempien luo, he kun eivät pahemmin tykkää lävistyksistäni ja tatuointi-ideastani. No, omapa on kroppani. Turha heidän on siitä nillittää, eihän niiden reikien teko tai kuvan piirtäminen iholle heidän lihaansa tapahdu. Ai niin, mutta kun "EI VAAN MEIDÄN NUORUUDESSAMME!" No, minun nuoruudessani kyllä.)

"KELTAINEN TOUKOKUU / MIKSET..." EI KUN VOI VELJET, SEHÄN TULI JO!

Nyt on taas se aika vuodesta, kun jotkut kummalliset onnellisuushormonit ovat vallanneet kropan, mielen ja kaiken, ja vaikka muutamat asiat elämässä ovatkin sieltä, syvältä ja poikittain, niin toisaalta elämä on aika jees tällä hetkellä.

Blogihiljaisuuteni on johtunut siitä, että olen puuhannut muuttoa, juossut äidin asioilla, puuhannut vähän lisää muuttoa, viettänyt vappua, puuhannut muuttoa (joko mainitsin muuton puuhaamisen?), hoitanut äitiä, aloittanut uuden työn ja juhlistanut onnistuneesti suoritettua muuttoa rakkaani ja ystävieni kanssa. Lisäksi istahdin perjantaina PRKL-klubilla lätkämatsia seuraamaan, ja  jotenkin kummallisesti jäin kuuntelemaan Ghoul Patrolin keikan hienosti pelatun matsin jälkeen (kyllä, jatkoaikamaalikin ON voittomaali!)...

Are they radioactive or does it just seem like that?

..

...ja tulin tietysti ihan järkyttävään jurriin, koska: 

Piti olla vesilinjalla, mutta peli oli liian jännä. Naamani näyttää kuvassa  petolinnun perseeltä, mutta hei, kukkiihan se perunakin...?

Tuo kuva kertonee sen, millä linjalla ilta jatkuikin? Hyvä.

Onneksi en ollut ainut, joka veti pienet (lue: järkyttävät) hönöt perjantaina. Mieheni, ihana, rakas ja joskus toooooooooodella raivostuttava mieheni oli kotonaan katsomassa matsia, pämppäämässä Suomi-viinaa ja päätyi paikalliseen, missä joku tarjosi hänelle paitsi kaljaa myös jallua. Lauantaina oli muutto. Siis ihan virallinen muutto. Onneksi olimme saaneet roudattua joitakin tavaroitani asunnolle jo ennen virallista muuttopäivää, joten ihan kamalasti sitä kamaa ei ollutkaan kannettavana. Voin silti kertoa, että oli hieman (todella) *PIIP* herätä lauantaina klo. 09:00 isäni puheluun, kun olin käynyt nukkumaan suunnilleen klo. 03:00 aamuyöllä. Hyvä että sain nukuttua vielä pari tuntia ennen kuin muutto pääsi alkamaan aivan toden teolla.

Meitä oli suorittamassa muuttopuuhia paitsi minä, isäni ja rumempi puoliskoni, myös kolme muuta frendiä. Voin aivan valehtelematta sanoa, että koko homma oli suoritettu tunnissa. Sen jälkeen olikin hyvä korkkailla taas alkoholipitoisia juomia (WHY OH WHY?) ja nauttia omasta, uudesta kodista. Ette todellakaan voi uskoa, kuinka järkyttävän ihanaa on muuttaa omaan kotiin omien tavaroidensa keskelle. Sanotaanko nyt näin, että ensin asuin vanhempieni luona Peikkiksen kuoleman ja avoeron jälkeen katastrofaalisen rahatilanteen vuoksi, sen jälkeen tapasin nykyisen mieheni ja suunnittelimme pikaisella aikataululla yhteenmuuttoa, päätimme himmata, ja sitten päätin hakea asuntoa. Kas kummaa kun sainkin sen nopealla aikataululla hakemuksen jättämisen jälkeen. Tässä sitä sitten ollaan. Kultamussukkani muuttaakin tänne joskus kesällä perässä. Joo, kyllä, kutsumme toisiamme edelleen koko ajan muruiksi, hunajapupuiksi, rakkaiksi ja ties miksi vaikka seurustelua tulee tänä kesänä täyteen kaksi vuotta. Osaamme me kyllä sitten riidelläkin, mutta se on jo täysin toinen tarina. ;)

Tänään aloitinkin uudessa työssäni. 
Puran lääkärien saneluita koneelle, ja voin kertoa on hieman fittimäistä yrittää saada selvää sanelusta, joka on puhuttu aivan liian kaukana mikrofonista tai mupellettu kasetille pullaa / karkkia / ruokaa / mitä vain suussa. No, kai sekin tästä.

Summa summarum: tällä hetkellä olen järjettömän onnellinen, vaikka perse vuotaakin kuin viimeistä päivää ja äitikin kiukuttelee ja on koko ajan masentunut eikä jaksaisi sytostaattihoitoja tai mitään muutakaan. Nooooh, pikkujuttuja... ;) 

Ihanaa toukokuuta, kevättä ja kesän odotusta kaikille, jotka nyt ylipäänsä lukevat tätä!
Kommenttien jättö noin niin kuin by the way olisi ihan suotavaa. ;)