SE AIKA VUODESTA, KUN...

Tänään on taas se aika vuodesta, kun pitäisi pysyä poissa sosiaalisesta mediasta.
Tänään on se aika vuodesta, kun naamalle lävähtää kipeitä muistutuksia siitä, mitä minulla voisi olla, mutta ei vain ole. 
Tämä on se päivä, jolloin muistan liian kipeästi olevani äiti ilman lasta.
Tänään en kuitenkaan ole vielä lapsi ilman äitiä.

Äitini synnytti minut vuonna 1985 sectiolla, vauvan jolla oli duodenaaliatresia. Hän sai nähdä minut vain hetken verran ennen kuin minut kiidätettiin leikkaussaliin ja sieltä vauvojen teholle. Vanhempani muistavat hetken, jona kävivät katsomassa minua. Olin ollut happikaapissa hengityskoneessa ja yrittänyt itkeä, mutta ääntä ei vain ollut tullut. Säälittävä reppana, pieni ihmisentaimi, jota vanhempani kohtelivat kuin silmäterää johtuen esikoisensa menetyksestä.

Sittemmin kasvoin hurjaa vauhtia. Opin puhumaan ennen kävelemistä, ja alle 2-vuotiaana olin kuulemma puhunut kuin papupata. Olin sosiaalinen lapsi ja sain helposti ystäviä niin kerhossa kuin esikoulussa ja koulussa. Vuodet kuitenkin muokkasivat minusta koulukiusaamisen myötä hiljaisen, aran, itsekseen viihtyvän ja epävarman tytön. Murrosiässä en juurikaan kapinoinut, mutta osasin silti riidellä äitini kanssa mitä typerimmistä syistä. Erityisen katkera olin kuukautisten alettua: en saanut äidiltäni tukea niinkin isossa asiassa. Vuodet vierivät, lopetin yläasteen, siirryin lukioon, riitelin äitini kanssa ylioppilasjuhlien järjestämisestä ja kaikesta... ja niin minusta kasvoi aikuinen.

Viimeisen kolmen vuoden aikana on tapahtunut paljon. Äidistäni tuli melkein isoäiti. Äitini oli nähnyt enneunen, jossa lapseni kuoli. Sitten äiti sairastui syöpään. Minusta tuli äitini vartija ja joudun pitämään huolta hänestä. Jos äidit ovat huolissaan lapsistaan, niin kyllä minäkin olen huolissani äidistä. Olen käynyt lääkärissä hänen kanssaan, tsempannut sytostaattien aikana, kysellyt vointia, laittanut kalenteriin vastaanottoajat syöpäklinikalle, halannut kun äiti on erityisen hajalla ja muistanut kertoa, kuinka rakas hän on minulle.

En toivoisi enää mitään muuta kuin sitä, että äitini eläisi vielä kun jonain päivänä EHKÄ saan elävän lapsen. Ihan sama kumpaa sukupuolta tuleva vauva olisi, kunhan hän päästäisi suuren parkaisun synnärillä ja kunhan saisin nuuskutella vauvantuoksua, imettää, seurata lapseni kasvua ja iloita jokaisesta kehitysaskeleesta. Antaisin vaikka kaikki raajani siitä ilosta, että Peikkis saisi elävän pikkusisaruksen. Kolme vuotta sitten vietin äitienpäivää tulevana äitinä. Tänään on minun kolmas äitienpäiväni äitinä ilman lasta. Se tuntuu kipeältä, raastavalta ja tuskaiselta. Silti olen onnellinen siitä, että sain hetken aikaa kantaa kohdussani maailman kauneinta, täydellisintä ja suloisinta pientä tyttöä, puristaa häntä rintaani vasten synnytyssalissa ja harjata kauniin, tummatukkaisen tyttäreni hiukset parkuen räkä poskella. Sain saattaa hänet haudan lepoon Taivaan Isän luokse. Saan ajatella, että tapaan pieneni vielä jonain päivänä.

Tänään aion kuitenkin nauttia siitä, mitä hyvää elämässäni on. 
Tänään soitan äidilleni ja kerron, kuinka paljon rakastan ja arvostan häntä.
Tänään muistelen pienokaistani, joka melkein teki minusta äidin. 
Tänään itken, jos itkettää.

Ihanaa äitienpäivää teille, joilla on etuoikeus olla äitejä eläville lapsille.
Siedettävää tätä päivää teille, jotka olette joko menettäneet oman äitinne tai lapsenne tai ette ole toiveistanne huolimatta saaneet lasta. Ajatukseni ovat erityisesti teidän luonanne tänään. <3