WHAT HAVE I BECOME

Kevään kunniaksi villiinnyin ja menin tekemään pahojani, kas näin:

Vielä eilen aamulla naamassani ei ollut tuota kulmalävistystä. Nyt on. 

Ihana ystäväni N on ammatiltaan myös itseoppinut lävistäjä, ja näin ollen illanvieton lomassa otin itselleni uuden lävistyksen. Miksi? No siksi, kun ne ovat niin hienoja. Ensimmäisen lävistykseni otin avioeron aikoihin, kun tuntui että pitäisi jotenkin uudistua. Se oli vaatimaton pieni rustolävistys korvaan, eikä sitä juurikaan edes huomaa. Seuraava lävistys olikin industrial korvaan, ja sen kävin ottamassa hetken mielijohteesta keväällä 2009. Sattui muuten aivan järkyttävästi. Tuossa välissä otin myös napalävistyksen, mutta kiitos useiden vatsan alueen leikkausten, se kasvoi ulos paikaltaan. No, eipä ole ollut ikävä.

Peikkiksen kuoleman ja avoeron jälkeen otin nännilävistyksen. Häveliäisyyssyistä en laita siitä kuvaa tänne, mutta siellä se on, oikeassa nännissä ajatuksella "En mä mitään enää koskaan kuitenkaan imetä, perkele". Samalla otin myös ihan perinteisen rei'än toiseen korvaani. No, eilen tuli sitten kaikkien positiivisten muutosten keskellä tarve ottaa lisää reikää nahkaan, tällä kertaa kulmalävistyksen muodossa. Kaikki lävistykseni ovat saaneet alkunsa täydellisestä ex tempore -ideasta. "Hei, tuossa on lävistysliike, varaanpa ajan!" tai "Hei, N osaa lävistää, mitäs laitettaisiin?" Eilenkin pohdiskelimme kolmen eri vaihtoehdon välillä päätyen juurikin tuohon kulmakoruun. (Ja kyllä, N käyttää täysin steriilejä välineitä, neulat ovat yksittäispakattuja ja kertakäyttöisiä ja lävistyskohta puhdistetaan huolellisesti ennen rei'än tekoa.)

Kai tämä lävistysaddiktioni kumpuaa hieman siitäkin, etten saanut juurikaan nuoruudessani rei'ittää naamaani tai ottaa mustetta iholleni, koska se oli syntiä. Sittemmin olen kyllä näitä perversioita toteuttanut oikein big time. Lisäksi lävistykset ovat kauniita, ja kai siinä lävistyksen ottamisessa on jotain masokismiakin mukana. Mene ja tiedä. Nyt arvon jo seuraavan lävistyksen kohtaa. Alahuuleen, perhaps? Tai sitten tragus? En tiedä, kertokaa minulle mitä teen? Sen tatuoinninkin otan tuossa syssymmällä, ja tiedän jo mitä ja minne.

Metalliskenessä on aika paljon tatuoituja ja lävistettyjä ihmisiä. Kai se on sitten sitä, että ulkonäölläkin halutaan julistaa olevansa kapinallisia. Tavallaan mietin, että tatuointien ja lävistyksienkin kapinallisuudesta katoaa ehkä hohto, jos jokaisella vastaantulevalla on sellainen, mutta toisaalta, jos sen kokee osaksi omaa identiteettiään, niin mikäs siinä. Ei minun miehellänikään mitään lävistyksiä ole (tai on sillä toisessa korvassa reikä), ja olkavarressakin vain yksi haalistunut tatuointi. Minä taas olen meistä se, joka käy aina silloin tällöin ottamassa jonkin killuttimen korvaan / naamaan / nänniin ja haaveilen useammastakin kuin yhdestä tatuoinnista. Meitä on moneen junaan. Minä tykkään lävistyksistä, ne sopivat minulle, eikä niihin liity mitään tietynlaista skeneuskovaisuutta. 

Minusta tuli avioeron jälkeen vihdoinkin Minä: lävistetty ja pian tatuoitukin metallimimmi, joka ei kuitenkaan pidä lävistyksiään skeneuskovaisuuden vaan ihan vain oman persoonansa merkkinä.

(Vähän kyllä silti jännittää mennä seuraavan kerran kylään vanhempien luo, he kun eivät pahemmin tykkää lävistyksistäni ja tatuointi-ideastani. No, omapa on kroppani. Turha heidän on siitä nillittää, eihän niiden reikien teko tai kuvan piirtäminen iholle heidän lihaansa tapahdu. Ai niin, mutta kun "EI VAAN MEIDÄN NUORUUDESSAMME!" No, minun nuoruudessani kyllä.)