AVUN HAKEMISEN JA SAAMISEN VAIKEUDESTA

Otin tänään ison askeleen, joka on vaatinut voimien ja uskalluksen keräämistä noin kahden vuoden ajan. Peikkiksen kuoleman jälkeen minulle ei tarjottu muuta apua kuin Käpy ry:stä saatu vertaistuki ja sairaalapastorin juttuhetki. Sen jälkeen sai pärjätä omillaan. Neuvolasta ei kysytty jaksamista, hautajaisjärjestelyt piti jaksaa, piti jaksaa kantaa pieni arkku kappeliin... sen jälkeen sai olla omillaan. Ajauduimme kauas toisistamme Peikkiksen isän kanssa, ja minä vajosin masennuksen mustiin syövereihin. Terveyskeskuslääkärin tarjoama apu oli tyyliä "Tässä sulle masennuslääkeresepti, koeta pärjäillä", ja minä itkin itkin itkin. Luulin kaiken kääntyvän paremmaksi, kun sain vaihdettua koulua. Ei kääntynyt.

Tuli ero.
Tuli uusi elämä. 
Tulivat uudet ongelmat.
Aloin haluamattani laihtua, koska ruoka ei vain maistunut, ja lopulta olin lähellä sitä painoa, jossa alamäki alkaisi ja olisin taas anorektikko. 

Sitten tapasin uuden mieheni.
Hetken aikaa kaikki meni todella ihanasti ja masennus väistyi, totta kai kun on rakastunut ja onnellinen. Sen jälkeen heivasimme ehkäisyn pusikkoon, ja tuli lisää ongelmia. Emme ole eroamassa, koska kaikki on periaatteessa ihan hyvin, muttei kuitenkaan ole. Infertiliteetin (voi luoja mikä sana!) myötä itsetuntoni on valunut pesuveden mukana viemäriverkostoon. Ehkäpä joku viemärirotta on saanut aimo annoksen itsetuntoa ja rohkeutta? Ei voi tietää. Tunnen mustasukkaisuuden tunteita, ja se rasittaa suhdettamme. Koen itseni vain tämän tärppäämättömyyden vuoksi epänaiseksi ja pelkään miehen hyppäävän ensimmäiseen mahdolliseen vieraaseen punkkaan. Eihän se mahdotonta ole, mutta hyvin epätodennäköistä. 

Niinpä sitten tartuin tänä aamuna luuriin ja soitin mielenterveystoimistoon.
Ei ollut kaukana, ettei itku olisi tullut, mutta sain pidettyä itseni jotakuinkin kasassa. Juttelin sairaanhoitajan kanssa ja kerroin kaiken, mitä kahden vuoden aikana on sattunut. Nyt voin itsekin myöntää, että tässä on vähän liikaa asioita jotta voisi jaksaa. Romahduspiste on hyvin lähellä, ei ihan vielä ohitettu, mutta jos olisin pitkittänyt avun hakemista vielä lisää, se olisi saattanut tulla salakavalasti. Tiedän, että minun on pakko päästä juttelemaan ammattilaisen kanssa. Se tuo varmasti perspektiiviä kaikkiin asioihin, ja ehkä tämä taakka alkaa vähitellen helpottaa. Ehkä minä voin vihdoinkin oppia olemaan syyttämättä itseäni asioista, joille minä en voi mitään.

Ehkä voin vihdoinkin oppia, että olen ihan yhtä lailla rakastamisen arvoinen, hyvä ja kaunis nainen, eikä minun arvoni ole riippuvainen synnytinelinten toiminnasta, vaatekoostani tai mistään muustakaan. Ehkä voin vielä jonain päivänä hengittää vapaasti.

On helpottunut olo, kun vihdoinkin näyttäisin saavan jotain apua. Vaikeaa sen hakeminen ja oman jaksamattomuuden myöntäminen oli, mutta avun hakeminen oli ensimmäinen askel eteenpäin pois tästä valottomasta tunnelista. Ehkäpä tämän myötä parisuhdekin alkaa voida vielä entistäkin paremmin, vaikkei se ihan kamalan huonosti nytkään voi.