NAKED TRUTH (TEKSTINÄ)

Ihanainen Mystis kirjoitteli erittäin fiksun blogitekstin ihmisistä, suomalaisuudesta ja kauneudesta. Suomalaiset ovat peruskateellista kansaa. Aina sillä naapurilla, työkaverilla, nettitutulla tai kenellä vain ovat asiat paremmin. Milloin joku on kauniimpi, milloin hedelmällisempi ja milloin vain rikkaampi kuin itse on, ja siitähän on hyvä vetää sieraimiin kokonainen hernepellollinen. Kuten Mystiskin kirjoitti tekstissään: "Kel' onni on, se onnen kätkeköön." Se tuntuu olevan tyypillinen suomalainen mentaliteetti. Jos joku näyttää vähänkään erilaiselta, sitä on hyvä katsoa nenänvarttaan pitkin ja tuhahdella halveksuen, jopa kommentoida ilkeästi. Mistä näitä ihmisiä tulee? Mistä suomalaisen, katajaisen kansan huono itsetunto ja kateellisuus oikein kumpuavat? En tiedä.

Minä olin hyvin epävarma, väritön teini. 
Minua kiusattiin koulussa, teinpä mitä hyvänsä. 
Olin aina läski, ruma tai muuten vain kuulemma kehitysvammainen. 
Tottakai nuo kokemukset jättivät jälkensä minuun, eivätkä ne haavat ole koskaan parantuneet. Ironisinta on se, että kiusaaminen johtui vain ja ainoastaan siitä, että olin erittäin tunnustava kristitty, joka ei häpeillyt sitä mitä on. Tunnustin väriä joskus tyhmänrohkeastikin, ja sain maksaa siitä yksinäisyydellä, itkulla ja itseinholla.
Yhdeksännellä luokalla viiltelin ranteitani.
Toivoin kuolevani.
Olin toivottoman ihastunut mieheen (siis kyllä, mieheen), joka ei vastannut tunteisiini.

Lukioon siirtymisen jälkeen olo helpotti. Ei minua kiusattu enää, mutten ollut myöskään se koulun suosituin tyttö. En pukeutunut muodikkaasti, vanhempani eivät olleet rikkaita, enkä osallistunut bileisiin joissa muut vetivät aina perseet olalle. Abivuonna olin sentään risteilyllä, selvinpäin sielläkin. Muistan kuinka eräs läheinen ystäväni veti kännit ja melkein oksensi hyttiimme. Olin kateellinen, vaikka toisaalta näinkin ettei tämä ystävä ollut onnellinen. Silloinkin koin itseni jotenkin huonommaksi ja rumemmaksi kuin muut. (Myöhemmin tämä ystävä tuli sitten uskoon ja on sillä tiellä vieläkin, kun taas minä kapinoin oikein big time, noin niin kuin sivuhuomautuksena.) 

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen pidin välivuoden, tapasin ex-aviomieheni ja kuvittelin itsetuntoni saavan nostetta siitä, että MINULLAKIN on vihdoinkin poikaystävä. Eipä se onnea tuonut, kun oma sielu oli haavoilla, itsetunto rikki ja näin joka päivä peilistä ruman, lihavan lehmän. Asiaa ei auttanut ollenkaan parisuhdelihominen, mielialalääkkeet jotka turvottivat ja ex-miehen ja hänen vanhempiensa kuittailut ulkonäöstäni. Niinpä aloin laihduttaa ja sairastuin syömishäiriöön. Tekikö laihuus minusta onnellisen? Ei tehnyt. Näin edelleenkin peilistä ruman, lihavan lehmän vaikka painoindeksini oli alhainen, istuminen sattui koska takapuolessa ei ollut minkäänlaisia pehmusteita, paleli koko ajan ja kuukautisetkin olivat loppuneet. Poskeni olivat lommolla ja vatsani kuopalla, ja eliminoin kroppani luonnollisen näläntunteen...

...ja parantumisen jälkeen tulinkin raskaaksi uudessa suhteessani. Lapsen menetys aktivoi taas huonon itsetuntoni, ja perisuomalainen kateellisuus kohdistui tällä kertaa kaikkiin Äiteihin, jotka kulkivat joko maha pystyssä tai sitten lastenvaunujen kanssa. "Miksi noi, miksi noinkin rumasta on tullut äiti, miksen minä?" Koin myös katkeruutta siitä, etten saanutkaan lapseni isältä sellaista kohtelua kuin olisin mielestäni ansainnut. Onneksi tajusin lähteä siitä suhteesta ja alkaa vaatia itselleni kaikkea hyvää. Ainut vain, etten tajunnut että se kaiken hyvän saaminen lähtee ihmisestä itsestään.

Nyt loppui itsetunnon nostatus muiden ihmisten avulla.
Kärsin tahattomasta lapsettomuudesta, mutta mitä sitten? 
Olen silti minä, Annis, joka tykkää hevimetallista, on hyvässä parisuhteessa eikä ole ollenkaan hullumman näköinen muijakaan. Miksi tuhlata aikaansa ja energiaansa katkeruuden syövereissä, kun voi valita asenteen jolla on iloinen muiden onnistumisista. Ei se minulta ole pois, jos joku on laiha, näyttää mallilta, on hedelmällisempi kuin minä tai rikkaampi kuin minä. Minä olen juuri minä, hyvä juuri tällaisena kuin miksi minut on luotu. En ehkä ole mallin tai missin mitoissa, mutta hymyni on kaunis, hiukseni kihartuvat ihan itsekseenkin, minulla on hurtti huumorintaju ja osaan kirjoittaa keskivertoa paremmin. Mitä sitten, etteivät synnytinelimeni ole suostuneet yhteistyöhön? Mitä sitten, jos en ole se baarin kaunein nainen? 

On ihan turha kadehtia muiden ihmisten elämää, kun ei tiedä puoliakaan niistä. Jokaisella meillä on kipupisteemme, mutta muutkin rakastavat meitä kun opimme ensin rakastamaan itseämme, ottamaan rehellisesti kehut vastaan ja kehumaan toisia vilpittömästi. Rakastakaamme toisiamme ja tehkäämme itsemme ja toisemme onnelliseksi. Jokainen voi tehdä tästä maailmasta paremman paikan omilla valinnoillaan. Voi valita joko katkeruuden, vihan ja kaunan tai sitten sen, että rakastaa itseään ja toisiaan. 

Kiitän Mystistä ajatusten herättämisestä. Teksti oli niin upea, oivaltava ja syvällinen, että se inspiroi minuakin.
Lisäksi kiitän omaa rakasta miestäni siitä, että olemme syventäneet suhdettamme ja rakastumme toisiimme päivä päivältä enemmän. Sinä olet komea ja ihana minun silmissäni.
Olen onnellinen myös vanhemmistani, jotka rakastavat minua ehdoitta vaikka tekisin mitä. 
Erityisen onnellinen olen ystävistäni, joilla tuntuu olevan samanlainen kiero ja hurtti huumorintaju kuin minullakin, ja joiden kanssa voin olla täysin oma itseni.
Hei, minullahan on asiat loppupeleissä todella hyvin!

Aurinkoista kevään odotusta jokaiselle lukijalle. Rakastakaa paljon, vihatkaa vähemmän!