Jotkut sairaanhoidon opintojaan aloittavat nuoret kuvittelevat sairaalatyön olevan glamouristista, täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita sekä tietenkin helkutin komeita lääkäreitä, ihmissuhdekiemuroita ja juorujen täyteistä elämää. Jos haluaa erikoistua vaikkapa kätilöksi, terveydenhoitajaksi tai ensihoitajaksi, voisi kuvitella kätilöiden vain paijailevan pieniä vauvoja, terkkarien lähinnä facebookkaavan kaiken työaikansa ja ensihoitajien hilluvan päitsimet, kanylointi- ja intubointivälineet käsissään. Näin alalle hakeutuu porukkaa, joiden kuvitelmat vastaavat todellisuutta yhtä hyvin kuin metallimusiikki ja iskelmä toisiaan.
Koulun aluksi opiskellaan anatomian ja fysiologian perusjuttuja, perushoitoa ja ergonomiaa. Karu totuus iskee kuitenkin vastaan vasta ensimmäisessä harjoittelussa. Riippumatta siitä mihin suuntautuu, askeleet vievät jokaisella vanhustenhoidon ihmeelliseen maailmaan. Missä on glamour? Osastot ovat täynnä raskashoitoisia vuodepotilaita, tulevat kollegat vanhoja patuja ja osastonlääkäriäkin näkee paikalla ehkä kerran viikossa. Jokainen päivä on samanlainen, ja sitä rytmittävät vatsantoimitukset ja suihkupäivät. Joissakin paikoissa vanhuksia ei ehkä edes ehditä nostamaan istumaan lounaalle tai päivälliselle. Mitä näissä harjoitteluissa sitten oppii? No, ainakin vaihtamaan vaippoja (ja kyllä, tätä taitoa tulee tarvitsemaan kaikkialla) ja antamaan peräruiskeita (tätäkin taitoa tarvitsee). Kokemukseni on osoittanut, että jotkut jättävät leikin kesken ensimmäiseen harjoitteluun koska huomaavat ettei ala olekaan itseä varten. Se on hyvä. Oppiipahan tiedostamaan omat rajansa.
Harjoitteluiden ja kokemuksen karttuessa voi huomata, ettei sairaalatyö ole ollenkaan glamouristista. Kädet joutuu likaamaan usein, ja väestön vanhenemisesta johtuen potilasaineisto suunnilleen jokaisella osastolla on iäkästä, monisairasta porukkaa. Kirurgisen erikoisosaamisen lisäksi on osattava diabeteksen ja verisuoni- ja sydänsairauksien keskeiset piirteet ja niiden hoito. Ison leikkauksen jälkeen vanha ihminen voi olla pitkäänkin vuodepotilaana, ja silloin perushoito on hyvin keskeisessä asemassa. Useimmiten osastot ovat täynnä, ja hoitajien määrä ei todellakaan korreloi potilasmäärän kanssa. Mitä silloin tapahtuu? "Hei, onhan meillä opiskelija! Sen voi ihan hyvin laittaa nyt tekemään nää ja nää hommat", keksitään. Opiskelija tekee toki samoja hommia kuin muutkin, mutta on lisäksi oppimassa, ja näin ollen opiskelijalla on oikeus mennä seuraamaan esimerkiksi toimenpiteitä. Minulle on siinä suhteessa sattunut hyvä tuuri harjoittelupaikkojen suhteen, koska olen aina päässyt toimenpiteisiin mukaan ja saanut itse nähdä ja tehdä. Minua ei ole pidetty ilmaistyövoimana, mutta kaikilla näin ei todellakaan ole.
Jotkut, mukaanlukien minä, alkavat tehdä myös opintojen ohessa keikkatyötä. Silloin ei olekaan enää opiskelija, vaan lasketaan mukaan vahvuuteen. Jep, silloin pitäisi osatakin jo jotain, ja jos miehitys isolla osastolla on luokkaa 4 hoitajaa aamussa, 3 illassa ja 2 yössä, töitä kyllä riittää. Olen pahimmillani tehnyt sellaisia vuoroja, joissa ehdin syömään vasta puoli tuntia ennen vuoron loppumista. Vanhempien työtoverien kasvoilta näkee elämään ja työhön kyllästymisen, ja glamouristiset kuvitelmat alasta ovat kadonneet kyllä viimeistään sen ensimmäisen harjoittelun aikana. Tätäkö pitäisi jaksaa tehdä eläkeikään saakka? Sallikaa minun epäillä suuresti.
Niin, ja ne kätilöt ja ensihoitajat. Kätilöt joutuvat haastaviinkin tilanteisiin, kuten pitkäviikkoisiin raskaudenkeskeytyksiin, Fetus Mortusten hoitoon ja syöpä- ja muiden naistentautipotilaiden hoitotyöhön, jolloin myös empatia on hyvin keskeisessä osassa työtä. Toki pitää osata kliininenkin puoli, mutta miltä kuvittelisitte vaikka terminaalivaiheen munasarjasyöpäpotilaasta tuntuvan, jos hoitaja on epäempaattinen, kylmä ja töksäyttelevä? Aivan. Ei kovinkaan hyvältä. Ensihoitajat taas saavat suurimmaksi osaksi olla juoppokuskeina, jonka jälkeen ambulanssi haisee kaikilta mahdollisilta eritteiltä. Hohdokasta, eikö? (No, tokihan ambulanssikuskit saavat hoitaa niitä jänniä akuuttitilanteitakin, mutta suurin osa keikoista lienee aika perushuttua...) Kun tietää mitä hoitotyö on oikeasti, paska palkka ja kovat työolot eivät jaksa motivoida pidemmän päälle. Vaikka työstään tykkäisikin ja se osoittautuisi kutsumukseksi, se käy pidemmän päälle raskaaksi niin fyysisesti kuin henkisestikin. Lisäksi todella monissa työyhteisöissä voidaan pahoin, ja se näkyy työpaikkakiusaamisena, jatkuvina sairaspoissaoloina ja ala-arvoisena johtajuutena.
Tästä märinästä unohtuivat myös maininnat hoitajien jatkuvasti kohtaamasta väkivallasta, jos osastolle tuodaan esimerkiksi deliriumpotilaita ja siitä, että vartijoita ei tajuta kutsua apuun, vaikka ne ovat juuri sitä varten.
VastaaPoistaJa sitten hallitus haluaa lykätä sitovia asetuksia hoitajamiehityksistä vuoteen 2015? Saanko nyt kirota, saanko?
Yllättäen työ voi olla myös kivaa, haastavaa, palkitsevaa ja antoisaa. Myös työyhteisö voi olla avoin, salliva, oppimista ja myöhemmin ammatillista kehitystä tukeva. Työporukassa voi muodostua myös loppuelämän ystävyyssuhteita, joskus jopa parisuhteita. Myös oma asenne ratkaisee paljon. Paskaa ei tarvitse niellä opiskelijankaan, mutta myös kritiikin voi oppia ottamaan vastaan ilman että ruokiksella itkee silmät päästään, kitkuttaa ranteitaan muovilusikalla ja haukkuu kaikki pystyyn. Opiskelijoiden kohtelu on yks tärkeimpiä asioita jokaisessa työyksikössä; siinä on mahdollisuus rekrytoida tuleva työkaveri ja se ihminen, joka sijaistaa lomasi. Vastaavasti voi myös jättää ikuisen EI VITTU IKINÄ EI MISSÄÄN HERRAN NIMESSÄ TUONNE - vaikutelman niin työpaikastaan, kuin koko alastakin.
VastaaPoistaToki on sitten myös haastavia opiskelijoita. On niitä jotka osaavat kaiken, tietävät vielä enemmän ja arviointitilanteessa järkyttyvät suuresti kun kehitysalueita yllättäen löytyykin. On niitä, joiden koko olemus huutaa isoon ääneen EVVK. On niitä, jotka pelkäävät kaikkea ja kaikkea, niin sitä osastonlääkäriä kuin sitä petissä pötköttelevää mummoa. Jos työssään joutuu jatkuvasti kohtaamaan väkivaltaa, vittumaisia työkavereita ja ylikuormittavia potilaita ja hoitotilanteita, lienee itsetutkiskelun ja asennetarkastuksen jälkeen syytä reilusti avata suunsa ja puuttua epäkohtiin sitkeästi niin kauan, että niihin puhutaan. Tiimityö on voimaa ja ylipaino ylivoimaa, vai miten se oli.
Hyvä että toit tämänkin näkemyksen esille. On totta, että on olemassa myös ihania työyhteisöjä (toissakesän kesäduunipaikka oli juuri sellainen!), mutta halusin kirjoituksellani nimenomaan saada aikaan keskustelua. Hyvä siis! :)
PoistaJa kyllä, haastavia opiskelijoitakin on. On niitä kaiken osaavia besserwissereitä tai sitten arkajalkoja. On myös niitä hyviä opiskelijoita, jotka tekevät sitä mitä osaavat ja ottavat selville sen mitä eivät tiedä, eivätkä arkaile pyytää apua. On myös tiedostettava, että kehitysalueita löytyy pitkälle valmistumisen jälkeenkin. Ei se valmistuminen tarkoita sitä, että olisi täysin valmis hoitaja. ;)
Ja sanottakoon nyt, että on erilaisia työpaikkoja. Toissakesän duunipaikassa tiimityö toimi, ilmapiiri oli mahtava ja huumori kukki! Näin ei ole kaikkialla. Kyllähän sen huomaa missä paikoissa menee hyvin ihan noissa sairaspoissaolo- ja irtisanoutumistilastoissakin. Työntekijät tekevät sen työpaikan kyllä.
Jatkakaa!