THREE YEARS AND STILL COUNTING

Tuntuu kuin se päivä olisi ollut vasta eilen. Tuntuu kuin siitä olisi kulunut vasta kaksi tuntia, kun kuulin ne kohtalokkaat sanat lääkärin suusta: "Valitettavasti sykettä ei löydy". Niiden sanojen jälkeen putosin jyrkänteeltä alas mustaan, tyhjään tilaan, jossa kukaan ei tuntunut kuulevan huutoani. Ensin tärisin mitäännäkemättömin silmin tuolilla istuen tuijottaen tyhjyyteen. Sen jälkeen itkin ja huusin kurkku suorana, välillä nauraen hysteerisesti. Se päivä oli todennäköisesti elämäni kamalin päivä, päivä jota kenenkään ei koskaan pitäisi kokea. Kenenkään ei pitäisi joutua synnyttämään kuollutta sikiötä. Kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan vanhemmuutta ilman lasta. Silti sen kokee aina joku.

Vaikka siitä päivästä tuntuukin kuluneen vasta vähän aikaa, totuus on että siitä on kulunut jo kolme vuotta. Huomenna on tasan kolme vuotta siitä, kun sain pieneksi hetkeksi syliini kauniin, tummatukkaisen tytön, jolla oli pituutta 50 cm ja painoa 2100 grammaa. Millainenhan Peikkis olisi nyt, jos hän olisi selvinnyt? On ehkä turha miettiä tällaisia, mutta aina välillä maalaan mieleeni kuvan topakasta, energisestä kolmevuotiaasta, joka kulkisi tumma, luonnonkihara tukka saparoilla farkkumekossa ja makkaralla olevissa sukkahousuissa. Hän puhuisi varmasti enemmän kuin kuuntelisi, kävisi läpi ehkä pahinta uhmaikää ikinä ja toisaalta hauskuuttaisi äitiään hassuilla jutuillaan, ihmettelisi maailman menoa ja olisi maailman rakkain ja ihanin leikki-ikäinen. Kuvittelen, kuinka hän kurottautuisi syliini antamaan pusuja. Kuvittelen hetket, joina käpertyisimme sohvannurkkaan lukemaan satukirjoja yhdessä, ja kuvittelen kuinka letittäisin pienokaiseni tukkaa ja olisin niin maan ylpeä osaavasta ja fiksusta tytöstä. Kuvittelen myös päiviä, joina rakkaani aiheuttaisi minulle ennenaikaista hiusten harmaantumista tempauksillaan, ja päiviä joina huudan naama punaisena pieneni metkuille.

Ainahan sitä saa kuvitella.
Milloin tämän kuvittelun lopettaa? Sittenkö, kun lapsen kuolemasta on kulunut viisi vuotta? Kymmenen? Kaksikymmentä? Vai lopettaako sitä koskaan? Luulen, että pieni Peikkikseni kulkee aina mukana sydämessäni. Luulen, että mietin vielä kuolinvuoteellanikin, millainen maailman täydellisin ja kaunein lapseni olisi minkäkin ikäisenä. Mietin, miten hän pärjäisi koulussa. Todennäköisesti itken nähdessäni Peikkiksen ikäisten lasten kulkevan ensimmäistä kertaa koulutiellä suhteettoman suuret reput selässään ja mietin, että minä en saa koskaan saattaa esikoistani kouluun. En saa ikinä olla hänen rippijuhlissaan enkä juhlia valmistumista tai ylioppilasjuhlia. Minusta ei koskaan tule Peikkiksen kumppaneille anoppia enkä saa koskaan Peikkiksen lapsenlapsia. Se sattuu syvälle sydämeen, vaikka menetyksestä onkin jo kulunut aikaa. Äiti vain on äiti, vaikka lasta ei olisikaan sylissä.

Oli aika ennen Peikkistä, ja nyt on aika Peikkiksen menetyksen jälkeen. Sen päivän jälkeen henkilökohtainen ajanlaskuni muuttui peruuttamattomasti, ja vaikka kuinka tahtoisin, en saa mistään aikakonetta niin että voisin muuttaa tapahtumien kulun. Minun on vain sopeuduttava. On sopeuduttava tähän elämään, ja on sopeuduttava siihenkin etten kenties koskaan saakaan Peikkikselle elävää pikkusisarusta. Onhan se julmetun epäreilua, mutta elämäänsä ei voi aina vaikuttaa itse.

Huomenna en jouda miettimään pienokaiseni syntymäpäivää, sillä lähdemme pitämään hauskaa rumem... siis paremman puoliskoni serkun häihin toiselle paikkakunnalle. Onneksi voin naamioida kyyneleeni siellä ilonkyyneliksi ja liimata kasvoilleni tekohymyn. Jos alkaa itkettää liikaa, voin aina painua vessaan nyyhkyttämään. 

Vuosipäiviin ei vain koskaan totu. Siitä on jo kolme vuotta, ja edelleenkin odotan ja toivon että saisin kantaa jonain kauniina päivänä sydämeni alla Peikkikselle pikkusiskoa tai -veljeä, jonka saan lopulta punaisena ja huutavana käärönä rinnoilleni synnytyssalissa, ja jonka saa ihan oikeasti viedä kotiin saakka, Peikkiksestä kun jäivät muistoksi kotiin vietäväksi vain valokuvat, käden- ja jalanjäljet ja hiustupsu. Ehkä minä vielä saan kokea ensimmäisten hampaiden puhkeamisen, kävelemään oppimisen, koulutielle saattamisen ja kaikki nuo asiat, joita en ole saanut Peikkiksen kanssa kokea. Ehkä. Siihen haluaisin ainakin yrittää luottaa.

WHAT IS BEAUTY?

Kauneusihanteet ovat vaihdelleet vuosisatojen kuluessa. Joskus on ollut hienoa, jos nainen on kaventanut vyötäröään korsetilla niin, että hyvä kun on saanut henkeä, ja joskus taas rubensilainen vartalonmuoto on ollut seksikkäintä ikinä. Nyky-yhteiskunnassa on sairaalloisia kauneusihanteita. Naisen täytyy olla laiha, ja koska muotisuunnittelijat ovat lähes kaikki homoja, naisille suunnatut vaatteet on tehty laihoille vartaloille. Olen itsekin joskus mahtunut tuumakoon 26 farkkuihin ja koon 32 vaatteisiin. En ollut silloin onnellinen, istuminen sattui koska takapuolessa ei ollut minkäänlaista rasvakudosta, ja pyöräilin spinningissä itseni lähestulkoon pyörryksiin. Tervettä, eikö vain? Päivän ruokalista saattoi sisältää yhden 0,2%:n rahkan ilman mausteita, vähärasvaisen salaatin ilman kastiketta, iltapalaksi toisen rahkan ja kaksi litraa mustaa kahvia. Ihme, että säilyin hengissä.

Parantumiseni alkoi Syömishäiriöyksikössä saamani loistavan ja ammattitaitoisen henkilökunnan avulla, mutta sitten tulin raskaaksi. Se toi omat kiemuransa kehonkuvaani. Ei ollut helppoa hyväksyä leveneviä lanteita, kasvavaa vatsaa ja rintoja, jotka pamahtivat muutamassa kuukaudessa kolme kuppikokoa suuremmiksi. En tuntenut itseäni silloin kauniiksi ja naiselliseksi vaan lähinnä lehmämäiseksi meijeriksi. Oman säväyksensä raskauteen toivat toki helteet, ylisuuri vatsa ja norsumaisiin mittoihin turvonneet nilkat. Kun sitten lääkäri totesi, ettei sykettä löydy, jouduinkin yhtäkkiä sopeutumaan synnyttäneen naisen vartaloon ilman lasta merkkinä siitä. Parisuhteen kaaduttua mietin kauan, voisiko kukaan koskaan hyväksyä vartaloani tällaisena: synnyttäneen naisen kroppana. Silloin oivalsin jotain.

Toisten ihmisten mielipiteillä ei ole loppujen lopuksi paskankaan väliä. En ole missimitoissa, mutten myöskään ylipainoinen. Vatsakumpua, reittä ja persettä löytyy, mutta on minussa hyviäkin puolia. Minulla on vyötärö, lantioni on synnytyksen jälkeen entistäkin hedelmällisemmän näköinen (kuinka ironista!), rintani ovat sopusuhtaiset, solisluuni näkyvät ja kaulani on hoikka, melkeinpä joutsenmainen. En siis ole rumimmasta päästä, en ollenkaan. Vähitellen aloin hyväksyä vartaloni sellaisena kuin se on: synnyttäneen naisen kroppana. Se on kantanut uutta elämää sisällään. Peikkiksen kuolema ei ollut kenenkään syy, ja vähitellen olen alkanut muistella hymyillen aikoja jolloin näytin omasta mielestäni lehmältä. Myöhemmin katsoessani raskausaikana otettuja valokuvia huomasin hehkuneeni äitiyden onnea. Ehkäpä saan joskus kokea sen, ja ehkäpä hyväksyn silloin helpommin raskauden tuomat muutokset kroppaani.

Nyt synnytyksestä on pian kolme vuotta, ja leventyneitä lanteita lukuunottamatta näytän hoikahkolta naiselta, josta ei välttämättä koskaan näkisi, että tuo on ollut raskaana. Olen oppinut kohtelemaan kehoani lempeämmin, ja vaikka vieläkin tulee päiviä jolloin tunnen itseni merilehmäksi ja valaaksi (kiitos, PMS, tuo jokaisen naisen paras ystävä), pyrin katsomaan joka aamu peiliin ja kehumaan itseäni edes vähän. Kun opettelen ensin pitämään itseäni kauniina, muutkin huomaavat sen ja alkavat ajatella ehkä samalla lailla. Mitäpä väliä sillä loppujen lopuksi onkaan, vaikka en olekaan kaikkien mielestä kaunis. Pääasia on, että minä itse välitän itsestäni ja kumppanini ajattelee minun olevan kaunis. Yleiset kauneusihanteet ovat yliarvostettuja, samoin Facebookissa kiertävät statukset: "Naisen pitää olla naisen näköinen, ei tuulennussima vinkuheinä". Meitä on erilaisia. Joku on hoikka, joku vähän pulleampi, joku sopusuhtainen, joku vähän reitevämpi, rinnakkaampi, vatsakkaampi, mutta onneksi jokaiselle naiselle löytyy aina ihailijoita. Kauneus on katsojan silmässä. Mitä se on joltakin pois, jos joku tykkää niistä nk. tuulennussimista vinkuheinistä? Tuollainen vakuuttelu kielii minusta vain huonosta itsetunnosta ja siitä, että noiden jakajat ehkä haluaisivat itsekin olla laihoja, taistelevat ylipainon kanssa, you name it.

Oikeastaan voisin sanoa, että läpikäymäni syömishäiriöhelvetti, lapsen kantaminen ja lapsen menettäminen ovat opettaneet minua kohtelemaan itseäni paremmin. Enää en jaksa välittää muutamasta raskausarvesta tai siitä, että kroppani ei ole se porukan timmein. Olen kuitenkin ihan hyvä näin. Rakastakaa itseänne ja toisianne, siitä se terve itsetunto lähtee.

KUOLEMAN HETKELLÄ KATUU VAIN ELÄMÄTTÄ JÄTTÄMISTÄ?

Äidin syöpä ja sytostaattihoidot, tuleva leikkaus, sädehoidot ja sen jälkeinen Femar-lääkitys ovat pistäneet minut jälleen kerran nöyrälle paikalle. Elämä päättyy joskus, hyväkin sellainen. Millaisena sinä näkisit elämäsi kuoleman hetkellä, silloin kun elämän liekki hiipuu hiljalleen ja tuonpuoleinen odottaa? (Vaihtoehtoisesti voit korvata sanan "tuonpuoleinen" sanalla "unohdus" tai "katoaminen, jollet usko minkäänlaiseen kuolemanjälkeiseen elämään.) Olen miettinyt viime aikoina paljon yhtä kysymystä. Katuuko ihminen kuolinvuoteellaan enemmän asioita joita on tehnyt vai niitä, jotka on jättänyt tekemättä? Se voi olla kaksipiippuinen juttu. Ihminen on ihminen ja näin ollen inhimillinen. Kukaan meistä ei ole täydellinen, joten teemme virheitä ja mokailemme. On eri asia, oppiiko niistä virheistään missään vaiheessa. Virheisiin voi myös suhtautua kahdella tavalla: joko niin, että vihaa itseään ikuisesti tai sitten ajattelee niiden olevan vain osa elämää. Jokainen meistä kuolee kuitenkin joskus, sillä vain Raamatun aikoina Elia ei nähnyt koskaan kuolemaa. Sen sijaan hänetkin vietiin paratiisiin tulisilla vaunuilla. Muiden osaksi tuli hyväksyä kuolemisen katkeransuloinen kalkki.

Kun minä kuolen, haluaisin ajatella sillä hetkellä eläneeni täyden elämän virheistäni huolimatta. En halua katkeroitua. Haluan ajatella olleeni onnellinen ja eläneeni täysillä, joskus impulsiivisestikin. Olisinko onnellinen, jollen osaisi tarttua hetkeen ja nauttia niistä? Enpä tiedä. Jollen olisi koskaan hetken mielijohteesta alkanut harrastaa X-ratedjuttuja exäni kanssa, en olisi ikinä saanut kokea edes vähää aikaa lapsen odotusta ja äitiyden onnea. Lapsen kuolema oli totta kai surullista, mutta senkin asian kanssa oppii elämään. En kadu missään nimessä sitä, että pieni Peikkis ilmoitteli tulostaan niin nopeasti. En kadu myöskään eroa Peikkiksen isästä enkä sitä, että aloimme nykyisenikin kanssa yrittää raskautta niin nopeasti. Tahaton lapsettomuuskin on opettanut minulle paljon itsestäni. Olen oppinut sietämään pettymyksiä paremmin kuin ennen ja toisaalta nauttimaan asioista, joita minulla on. Elämässä on asioita joille ei voi mitään, mutta on myös asioita joihin voi vaikuttaa itse.

Jollen olisi ihan ex tempore hakenut ystäväni Facebook-seinällä mainostamaa työpaikkaa, en olisi koskaan saanut vakituista työtä vaan haahuilisin toimettomana yhteiskunnan riesana. Nyt minulla sen sijaan on työ josta pidän ja jossa olen (omakehu haisee, heh heh) kaiken lisäksi hyväkin. Olen nauttinut työstäni ja pidän sitä tärkeänä. Jollei kukaan kirjoittaisi lääkärien saneluja muistiin, potilaiden hoitolinjauksista ei olisi tietoja missään, ja pahimmassa tapauksessa potilas menetettäisiin. Nyt sen sijaan kirjoittelen niitä puhtaaksi ja hoitajat saavat informaatiota potilaan hoidosta ja sen jatkumisesta. Ei paskempaa, uskaltaisin väittää.

Jollen olisi uskaltanut hakea omaa asuntoa, emme olisi vieläkään päässeet muuttamaan yhteen miesystäväni kanssa. Nyt sen sijaan mieheni uskalsi hypätä tyhjän päälle ja raahata kamppeensa luokseni. Nyt asumme yhdessä ja opettelemme yhteistä elämää rakastaen ja riidellen. Jollen olisi koskaan uskaltanut aloittaa tätä blogia (hetken mielijohteesta, kyllä), kukaan ei koskaan saisi tarvitsemaansa vertaistukea lapsettomuuden tai lapsen menetyksen aiheuttamien tunteiden kanssa kamppailuun, ja ennen kaikkea: jollen olisi koskaan uskaltanut irtautua ahdasmielisistä kuvioista, kokisin elämäni rajoittuneeksi enkä varmasti vieläkään uskaltaisi tehdä päätöksiä _oman_ elämäni suhteen kysymättä joltain "viisaammalta" ensin. 

Uskaltaisin väittää, että kun kuolen, olen onnellinen ja koen eläneeni täyden elämän tulipa niitä lapsia tai ei. Jokainen meistä, myös sinä, lukijani, kuolemme joskus. Nyt on hyvä aika tarttua asioihin joille voi tehdä jotain ja tehdä itsensä onnelliseksi. Parisuhde tai lapset yksinään eivät tuo onnea, onnen tuo se, että uskaltaa elää sata lasissa miettien toki tekojensa seurauksia, mutta kuitenkin eläen. 

Ihanaa kesän jatkoa kaikille jotka vaivautuvat lukemaan. Nauttikaa itsestänne ja toisistanne! Ja ei, tuohon viimeiseen kaneettiin ei sisälly kaksimielisyyksiä, minähän olen sangen siveä nuorehko naisihminen. ;)