I HAVE MOVED

Olen muuttanut.

Syksy tuli, ja koska tämä blogi on aihealueiltaan liian leimautunut, muutin avautumispaikakseni Salaamattomat kansiot.

Tervetuloa sinne, tämä blogi pääsee blogien hautausmaalle. ;)

V FOR VENDETTA, F FOR FRIENDS

Ihmisen ei ole hyvä olla yksin. Jokainen kaipaa kumppania, jonka kanssa jakaa arkea, rakastaa, riidellä ja nauttia elämästään. Kumppanin lisäksi on kuitenkin hyvä olla ystäviäkin. Mistä ystävän tunnistaa? Sellaisen tunnistaa siitä, että he pysyvät elämässä mukana vaikka olisi kuinka vaikeaa. Ystävyys on vastavuoroista. Kumpikin saa jakaa toiselle elämänsä asioita muistaen kuitenkin, ettei toinen ole pelkkä roskasanko jonka niskaan voi kaataa pahan olonsa ja jättää kuuntelematta toisen asioita. Minulla on paljon ystäviä, mutta minut on myös hylätty tai olen itse hylännyt jonkun. Ystävyyssuhteet elävät aina elämän mukana. Joistakin ei kuule pitkiin aikoihin mitään, mutta kun taas tavataan, välimatka tai pidempi yhteydenottoväli ei tunnu miltään ja juttu jatkuu aina siitä mihin se on jäänytkin. Haluankin omistaa tämän postauksen ystävilleni. Kukaan ei sitten loukkaannu, jos joku jää mainitsematta, eikös?

Ensimmäiset pitkäaikaiset ystäväni sain lukiossa ja lukion aikana erään pienemmän seurakunnan porukassa. Sieltä elämääni valikoituivat ainakin H ja R. H asuu toisella paikkakunnalla nykyään, mutta yritämme ainakin soitella toisillemme ja pitää toisemme ajan tasalla siitä, missä mennään. R taas on vanha lukiokaverini, ja minun ansiostani hän päätyi erään oppilaitoksen kristilliseen yhdistykseen, tapasi siellä nykyisen aviomiehensä ja on nyt kahden suloisen lapsen äiti. Meitä kuitenkin yhdistää rakkaus raskaaseen musiikkiin ja tietynlainen boheemius ja taiteilijuus. Lisäksi R oli juuri se ihminen, jonka kanssa kävin katsomassa Kuninkaan paluun maailmanensi-illassa, ja jonka kanssa "opiskelimme ruotsia" kesällä 2013 syksyn kirjoituksia varten. Arvannette, ettemme ikinä tulleet opiskelleeksi, vaan aika meni kaikkeen ihan muuhun. Lisäksi meitä yhdistää sellainen pikku juttu kuin Back Street Boys -fanius ala-asteella. H on myös ystäväni seurakunta-ajoilta, ja meillä on aina ollut yhteisiä juttuja johtuen ehkä siitä, että kumpikin olemme aika huumorintajuisia persoonia emmekä jaksa ottaa elämää liian vakavasti. Muistan erityisesti kevään 2009, jolloin olin juuri eronnut ja muuttanut omaan pikku asuntooni. Puimme yhdessä omituisia mieskiemuroita ja mietimme, miksi miehet ovat niin vaikeita otuksia. Onneksi H:llekin kävi hyvin, hän tapasi aviomiehensä ja nyt heillä on maailman rasavillein pieni poika. 

Suureen osaan nykyisistä ystävistäni olen kuitenkin tutustunut Internetissä V:a lukuun ottamatta. V:hen tutustuin opiskellessani vielä sairaanhoitajaksi, enkä usko että pääsemme koskaan eroon toisistamme. Hänen kanssaan olen kontannut kotiin useammastakin baarista, ja V:n ansiota on myös ilmaus "Herrrrnjumalaö mikä humala med Annis in dz houseeeeeeeeee!" Need I say more? Ei meidän ystävyytemme kuitenkaan ole pelkkää rymyämistä. Juttelemme pitkiä aikoja elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta, ja osaamme pitää hauskaa selvinpäinkin. Se on hyvä taito se! Jostain kumman syystä myös minun ja V:n yhteinen ystäväpiiri on kohtuullisen laaja, kun jompi kumpi on tutustuttanut toisen ystäviinsä. Esimerkiksi V ja K ovat hyviä ystäviä. Tutustuin K:hon kesätöissä viime vuonna.

Onhan minulla myös ystäviä, jotka bloggaavat. Ensimmäinen heistä on Mystral, johon tutustuin siksi, että meitä yhdistää eräs henkilö menneisyydestämme. Aloimme jutella enemmän, ja lopulta päädyimme vuonna 2011 viettämään yhteissynttäreitä. Joimme Mystiksen asunnolla kaksi pulloa skumppaa puolen tunnin sisällä, otimme bussipysäkillä raa'at kossunaukut kun joku tarjosi ja lähestulkoon konttasimme jo baariin, missä oli tarkoitus vasta aloitella iltaa. Sen jälkeen me olemmekin usein pohtineet, miksi AINA päädymme tanssimaan puolialastomina baarin pöydillä ripaskaa pilkkuun saakka ja pussailemaan toisiamme, vaikka tarkoitus olisi mennä vain yksille? Olemme toki tavanneet usein muutenkin. Muistan useammatkin pyjamabileet, ja niissä olemme nautiskelleet prosenttiliemiä hillitymmin. Eräänkin kerran jaoimme viinipullollisen ja hihittelimme peiton alla ehkä aamukolmeen saakka. Juttumme ovat aika luokattomia, kyllä. Mystiksen kanssa jaamme heti ensimmäisenä toisillemme kaikki ihmissuhderintamauutiset, ja onpa tämä goottineito saanut myös todistaa paremman puoliskoni paidatonta tanssia YMCA:n tahdissa omilla syntymäpäivillään. Sieltä lähti käsite "The BOOLI", joka on aivan kauheaa lapinnoitien tekemää myrkkylientä. Se poistaa kaikki estot ja deletoi myös aivojen kovalevyn hyvin tehokkaasti. Olemme myös istuneet keväällä PRKL Clubilla Mystiksen ja erään hänen kaimansa kanssa pohdiskellen, paljonko 15 euron viinipullo maksaa, jos kolme naista jakaa sen. Emme päätyneet laskutoimituksessamme oikeaan lopputulokseen, joten kaivoimme laskimen esille ja laskimme monimutkaisista monimutkaisimman laskutoimituksen sillä lailla. No, viisi euroahan se teki per pää! Lisäksi villeinä sinkkuaikoinani lähettelimme Mystiksen kanssa toisillemme biletysillan jälkeisinä aamuina "Basic, heräsin sieltä ja sieltä" -tyylisiä viestejä. Sen naisen kanssa aika ei käy koskaan liian pitkäksi!

Onhan minulla myös työ-, vapaa-ajan- ja blogikaverini Marjut ja Maria. Marjutiin tutustuin vuoden 2009 lopussa, kun päädyin entisen avomieheni mukana eräisiin mökkibailuihin hyvin pahoinvoivana ja selvinpäin. Siitä lähtien olemme olleet Marjutin kanssa enemmän tai vähemmän tekemisissä, ja tätä nykyä näemme joka päivä ainakin arkisin, koska työskentelemme samassa työpaikassa jakaen työhuoneenkin. Olemme pitäneet yhdessä Disney-iltoja, kävimme keväällä selvinpäin PRKL Clubin kanta-asiakasbileissä (ruoan vuoksi) ja juottipa Marjut meille tequilanaukutkin kun odottelimme junaa mieheni ja hänen kanssaan Tuskan aikoihin. Hän on myös kutsunut minut usein mökilleen kun siellä on tapahtunut jotain isompia kokoontumisia. Mariaan olen tutustunut vasta tämän kevään ja kesän aikana, mutta pidän hänestä jo nyt suuresti. <3 Hän on realistinen, aikuismainen (vaikka onkin 5 vuotta minua nuorempi), hyvä kirjoittaja ja samoilla linjoilla kanssani monista asioista. Olimme viettämässä iltaakin yhdessä tuossa kuukausi takaperin, kun katsoimme Disneyn elokuvia Marjutin luona. Ahhhh, Leijonakuningas! 

Tekstini leviäisi käsistä, jos vielä jatkaisin ystävieni luettelemista. Tietäkää, että vaikka teitä ei mainittukaan, olette ihania ja rakkaita jokainen! S:n kanssa tulee höpistyä chatissa ummet ja lammet, T:tä tapaa liian harvoin mutta kun tapaamme, läppä lähtee saman tien käsistä... ja ja ja. Olen onnellinen siitä, että minulla on ystäviä parisuhteen lisäksi. He ovat kultaakin kalliimpia, enkä luopuisi yhdestäkään ikinä. Pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne.

CANCER IS LIKE A TICKING TIMEBOMB

Aina pitää olla optimisti. Syöpähän on hyvin hoidettavissa nykyään, joten paranemisennusteet ovat loistavia! Eikö joskus ole ihan terveellistä olla realistikin, ainakin kun on kyse sellaisesta sairaudesta kuin syöpä? Syövästä paranee nykyään yhä useampi ihminen, mutta aina siihen joku kuoleekin. Syöpä ei ole sairaus, jonka voi ohittaa olan kohautuksella ja napsia paria lääkettä, joiden jälkeen homma on hoidettu ja potilas virallisesti terve. Parantumisdiagnoosinkin jälkeen potilas joutuu jännittämään vuosikontrolleja, ja vasta viiden vuoden kuluttua terveen paperien saamisesta syöpäpotilas voi ihan oikeasti sanoa olevansa terve. Ei sekään tarkoita, etteikö syöpä voisi pamahtaa silti päälle.

Äidin hoidot ja tutkimukset ovat edenneet siihen pisteeseen, että lääkärit ovat tehneet päätöksensä hoitolinjoista. Leikkaushoitoon ei edetä, koska kasvaimia on niin kainalossa, soliskuopassa kuin rintaLIHAKSESSAkin. CEF-hoitoon nuo pirulaiset eivät olleet reagoineet, mutta doketakselista oli hyvä vaste. Doketakselihoito oli vain turhan rankka äidilleni, ja sen aikana hän sai parikin infektiota, joten nyt on vaihtoehtona paklitakseli (takseli kuin takseli) sekä sen jälkeen sädehoidot, tai jos äidin syöpä on hormonihoitoon reagoivaa sorttia, aromataasinestäjä (letrotsoli eli kauppanimeltään Femar) ja sädehoidot. Toivon kovasti, että tulokset kertoisivat syöpäläisen olevan hormoneille reagoivaa sorttia, jotta sytostaatit voisi skipata jatkossa kokonaan. Leikkaushan ei tule kyseeseen lähinnä siksi, että jos siihen lähdettäisiin, vaarana olisi vasemman käden tulo toimintakyvyttömäksi lymfakierron totaalisen tukkeutumisen ja mahdollisesti jopa jonkun käden hermon katkeamisen seurauksena. Se tuntuu pahalta iskulta ja siltä, että rouva Rintasyöpä cum metastasis (ja ilman primäärituumoria) veisi koko perhettä kuin litran mittaa.

Mutta miten omainen jaksaa olla optimisti? Pakko sanoa, ettei sitä aina jaksakaan. Äidin syövän metastasointiaste ja kasvainten paikat sekä äidin ikä huomioiden on ihme, jos syöpä saadaan kokonaan remissioon. Totta kai toivon edelleen parasta. On hienoa, että HUS:n syöpätautien poliklinikan lääkärit haluavat vielä tähdätä aktiivisiin hoitolinjoihin, mutta missä vaiheessa on edessä tilanne, jossa luovuttaminen on ainoa vaihtoehto? Onneksi kuvaukset paljastavat ettei tautia löydy luustosta tai sisäelimistä, mutta pelkään aina kuollakseni ennen lääkärin vastaanottoja senkin pommin iskeytymistä niskaan. Omainen ei aina jaksa olla optimisti. Äiti luottaa minuun ja uskoo, että muistan kaiken mitä lääkärin vastaanotolla on sanottu ja puhuttu. Niin muistankin, mutta eivät ne tilanteet tyttärellekään helppoja ole. Jos potilasta pelottaa mennä tuomiolle, ei se omaisellekaan helppoa ole etenkin, kun omaiselle ei ole vaihtoehtona romahtaminen ja itkuun pillahtaminen potilaan edessä. 

Pakko sanoa, ettei syövän kanssa voi olla kuin korkeintaan varovaisen toiveikas ainakin kun kyseessä on metastasoinut syöpä. Realistiksi tässä oppii väkisinkin. Tiedämme, että tällä hetkellä ennuste ei näytä katastrofaaliselta, mutta vaikkapa parin kuukauden kuluttua tilanne voi olla toinen. Äidin sisuksissa elää tikittävä aikapommi, joka saadaan ehkä purettua, mutta minä uskoisin että tällä hetkellä todennäköisintä on sen räjähdyshetken lykkääminen. Olisi hienoa vain uskoa ja luottaa paranemiseen, mutta joskus se luopumisen hetki kuitenkin tulee, eikä se tule olemaan helppoa. Olen alkanut valmistautua mielessäni äidin menettämiseen. Se ei välttämättä ole tämän tai ensi vuodenkaan asia, mutta tällaisen sairauden kanssa joutuu kyllä katsomaan kuolemaa silmästä silmään hetken aikaa. 

Yritän olla positiivinen ja selvitä hurtin huumorin avulla, mutta nyt tuntuu etten jaksaisi. Pelkään vain kuollakseni, että joku hetki äidin kanssa on ihan oikeasti viimeinen. Pelkään tilannetta, jossa lääkärit levittävät kätensä ja sanovat ettei mitään voi tehdä, ja pelkään että äiti tulee kamalan kipeäksi ja siitä huolimatta lääkärit pihtailevat kipulääkkeissä. Pelkään hetkeä, jona äidin yleiskunto romahtaa niin, että hän on sairaalan sängyssä vaipoissa ja elämä haipuu hänestä pois hitaasti. Pelkään romahdusta, joka koittaa kun sairaalasta soitetaan ja kerrotaan, että äiti on kuollut. 

Näin optimisti minä olen. 

Paska ihminen.

Ehkä huomenna on taas parempi fiilis ja omaisellakin on jo enemmän taistelutahtoa? Ehkä omainenkin tarvitsee päivät, jolloin saa olla heikko ja pelätä pahinta? Huomenna voi olla jo päivä, kun jaksan taas toivoa parasta.

ELÄMÄNI SUOLA JA SOKERI, MUSIIKKI

Jotkut ihmiset eivät ymmärrä musiikin päälle eivätkä juurikaan edes kuuntele sellaista. Minulle musiikki on ollut aina tärkeää. Suhteeni musiikkiin alkoi jo ihan lapsena, jolloin soittolistalle kuului lastenlaulujen lisäksi myös Hanna Ekolaa (ah, muistan aina kun keksimme serkkuni kanssa koreografiat muun muassa "Vieläkö on villihevosia" -biisiin) ja jotain muutakin. Sittemmin kasvaessani musiikkivalikoimiini kuului lähinnä hengellistä musiikkia. Teini-iässä DC Talk oli kova sana, ja erityisesti "Jesus Freak" -levy ja nimikkokappale olivat kovia juttuja. Lukiosta päästyäni ja alettuani seurustella entisen aviomieheni kanssa tutustuin myös raskaampaan musiikkiin, hengelliseen totta kai. Tourniquet oli (ja on edelleen) kova sana. Kyseiseltä bändiltä on ilmestynyt useita todella kovia ja monimutkaisia biisejä, ja olipa rumpali Ted Kirkpatrick ehdolla jopa Slayerin rumpaliksi joskus. Kertonee siis jotain tasosta.

Musiikista tuli minulle erityisen tärkeää raskausaikana ja Peikkiksen menetyksen jälkeen. Kanavoin fiiliksiäni hyvin vahvasti musiikkiin silloin, ja erityisen tärkeiksi nousivat V for Violencen "Scream" ja Dark Tranquillityn "At the Point of Ignition" -biisit. Ensimmäinen oli tärkeä minulle siksi, että kyseisen bändin keikalla pienokaiseni potkaisi minua ensimmäisen kerran suoraan käteen kesken kyseisen biisin, toinen siksi, että kyseisen biisin sanat kuvastivat syvää epätoivoani "Sykettä ei valitettavasti löydy" -lausahduksen jälkeen. V:n äijille täytyy nostaa hattua aivan mahtavasta suhtautumisesta fanin koviin kokemuksiin. Ei ole kerta eikä ensimmäinen, kun saan kyyneleet silmiini keikalla liikutuksesta, jos settiin sisältyy Scream. Uskaltaisin jopa kuvitella, että heillekin kyseiseen biisiin sisältyy nykyään yksi jos toinenkin merkitys, mutta niinhän se kai meneekin: musiikki saa merkityksen kun se on tullut kuulluksi. Jokainen tulkitsee kappaleet omalla tavallaan. Tämä fani ainakin sai voimaa ja jaksamista bändin musiikista. Kun oikein kovasti kiukutti ja vitutti, laitoin Boy Called Fuckerin soimaan ja raivosin sen tahdissa vihaa, katkeruuttani ja tuskaani. Odotan innolla uutta levyä, jonka teko on parhaillaan toivon mukaan päättymässä. Kyseinen bändi ei ole vielä maailmankuulu, mutta toivon kovasti jätkien breikkaavan jossain vaiheessa. Osasta bändin tyyppejä on tullut jopa minun ja mieheni kavereitakin, joita näkee aina silloin tällöin vapaa-ajalla, ja joiden kanssa voi suunnitella vaikkapa Iron Maidenin vinyylilevyjen kuunteluiltamia.

Olen myös harrastanut laulamista ja pianonsoittoa aikanaan, pyrin jopa musiikkilukioon mutten päässyt sinne koskaan. Laulan edelleenkin, ainakin kotona kun kukaan muu ei ole kuulemassa. Haluaisin laulaa bändissäkin, muttei minusta siihen olisi, koska olen äärimmäisen ujo ja ääneni tuntuu takertuvan kitalakeen saman tien, jos joku ulkopuolinen kuulee minun yritykseni. Mieheni kuullen kehtaan sentään lauleskella muun muassa Dion, Helloweenin ja Iron Maidenin kappaleita, koska pääsen korkealle ja kovaa. Mieheni tutustutti minut useisiin legendaarisiin bändeihin, joita en ollut aiemmin kuullut, koska hevihän oli nuoruudessani ja lapsuudessani saatanasta. Eräs evankelista otti jopa kirjoihinsa esimerkkejä Iron Maidenin "Number of the Beast" -levystä ja kärjisti koko bändin idean suoraan saatananpalvontaan. Onneksi opettelin jossain vaiheessa ajattelemaan omilla aivoillani ja tajuamaan, etteivät nuo bändit mitään perkuleenpalvausmusiikkia oikeasti ole. Sitä paitsi Bruce Dickinsonin ääni on jumalainen. Siis jumalainen. Ihan oikeasti, kuka muka pääsee niin korkeisiin oktaaveihin, paitsi tietysti edesmennyt Ronnie James Dio? Rauha hänen sielulleen. 

Manowarin Heart of Steel on minulle ja miehelleni tärkeä kappale, koska sen soidessa rakkaimpani polvistui eteeni ja kosi minua. "Tuletko vaimokseni?", hän kysyi. Voinette arvata, etten suinkaan vastannut kieltävästi kysymykseen, joka koskisi minun ja hänen loppuelämiä. Luulen, että kyseinen kipale kuullaan myös häissämme. Olen saanut musiikista voimaa myös äitini mahdolliseen kuolemaan ja sen käsittelemiseen. Jotkut saavat siis voimaa musiikista, toiset lukemisesta, minä molemmista. Kirjapostaus on siis tulossa myöhemmin.

WHERE'S DR. HOUSE WHEN OBVIOUSLY NEEDED?

Syöpälandiasta päivää. 

Syöpätautien klinikalle astelu hermostuttaa paitsi potilasta, myös omaisia. Kuskasimme tänään rakkaan karvaisemman puoliskoni kanssa äitini syöpätautien klinikalle kuuntelemaan koko vartalon TT-kuvauksen tuloksia. Sydämeni hakkasi, kurkkua kuivasi ja päässä kohisi. Itse potilaskin raportoi samanlaisia tuntemuksia, joten kun lääkäri kutsui äidin vastaanotolle, marssimme sisään lievästi sanoen jännittyneen näköisinä. En ehtinyt edes rekisteröidä äidin omalääkärin ilmeitä, mutta reippaasta tervehdyksestä päättelin äidin saavan hyviä uutisia: etäpesäkkeet olisivat pienentyneet, viimeinen CEF-hoito voitaisiin antaa ja äiti pääsisi leikkaukseen. Istahdimme alas, ja aloin aavistella ei-niin-hyviä uutisia lääkärin painaessaan katseen paperiröykkiöihinsä ja selvitellessään kurkkuaan.

Ei se tietenkään mennyt kuin elokuvissa. Äidillä hoidetaan rintasyöpää, vaikka primäärituumoria ei ole löydetty missään vaiheessa. Ensimmäinen merkki syövästä oli vuositarkastuksessa bongattu kainalon suurentunut imusolmuke, ja siitä tämä koko rumba lähti liikkeelle. Kainalosta napsaistun imusolmukkeen histologisen näytteen tulos väitti syövän olevan rintarauhasen adenokarsinooman etäpesäke, mutta missä on itse primäärituumori? No jaa-a, kertokaa se minullekin, koska minä en tiedä, eivätkä edes Suomen suurimman syöpäsairaalan lääkärit osaa sanoa, mistä tässä on kyse. Syövästä kuitenkin. Niin, tuskinpa ne antaisivatkaan ihan huvin vuoksi perusterveelle ihmiselle sytostaattihoitoja? 

Palataan nykyhetkeen. Lääkäri totesi kainalon alueen imusolmukkeiden reagoineen hoitoon jopa erinomaisesti: suurin osa etäpesäkkeistä oli kadonnut ja kutistunut reippaalla kädellä, mutta TT-tutkimus paljasti uusia maligneja muutoksia vasemman puolen pectoralislihaksen (=rintalihas) yläneljänneksessä sekä vasemmalla puolella soliskuopassa. Oh great. Äitiä hoitava lääkäri on erikoistuva lääkäri, joka oli käynyt ennen vastaanottoaikaa pyytämässä seniorilääkärin konsultaatiota. Kyllähän nyt vanhemmat, kokeneemmat ja viisaammat lääkärit tietävät mitä tehdä seuraavaksi, eikö? Eivät välttämättä aina. Seniorilääkärikin oli levitellyt käsiään eikä ollut osannut ottaa kantaa hoitolinjoihin, joten tämänkertaisen lääkärikäynnin tuloksena oli totaalinen epätietoisuus jatkosta. Vaihtoehdoiksi erikoistuva lääkäri kertoi joko CEF-hoidon jatkamisen loppuun saakka, sen jälkeen doketakselin ja suun kautta otettavan sytostaatin yhdistelmään tai CEF-hoidon jatkamisen loppuun ja sen jälkeen koittavan kirurgisen hoidon. 

Tällä viikolla lääkärit pitävät meetingiä äidin tilanteesta ihan ylilääkärin kanssa, ja ilmoitus hoitolinjasta tullee puhelimitse joko ylihuomenna tai torstaina. Hyvä uutinen on toki se, että äitiä hoidetaan, mutta hieman paskempi juttu on se, etteivät lääkäritkään oikein tiedä mitä tässä nyt hoidetaan. Mamma ca cum metastasis lienee diagnoosi joka lukee papereissa, mutta lääkäri totesi äidin tapauksen olevan helvetin harvinainen (no, ei nyt ihan noilla sanoilla kuitenkaan), eikä ennakkotapauksia juurikaan ole. Sehän on kiva tietää. Meidän perheemme tuntuu erikoistuneen tällaisiin käänteisiin lottovoittoihin: äidillä oli perussairautena sferosytoosi, joka on aika harvinainen verisairaus. Sama sairaus oli edesmenneellä siskollanikin, joka menehtyi Haemophilus Influenzaen aiheuttamaan sepsikseen vuonna 1983. Ei siinä vielä kaikki! Äidin iltatähti (eli minä) olikin duodenaaliatresiavauva, joka joutui heti synnyttyään leikkaukseen ja sai kaupan päälle refluksitaudin. Minun vauvallani oli sama duodenaaliatresia, ja sama rakas vauva menehtyi lapsivedenpoistojen aiheuttamaan infektioon raskausviikoilla 35+2. Jos äidin nyt piti sairastua syöpään, niin olisi sairastunut edes johonkin tavanomaiseen syöpään, mutta ei. Tietenkin tämänkin homman pitää olla harvinaista herkkua, käänteisen lottovoiton luokkaa. 

Jos äidistä tehdään ennakkotapaus ja lääketieteen saralla saadaan mullistavia tutkimustuloksia aikaan, Helsingin Yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan tutkijat saavat kyllä maksaa perheellemme provikat tästäkin huvista. ;) 

Syöpäläisen tytär kiittää, kuittaa eikä tiedä pitäisikö tässä nyt itkeä vai nauraa. 

Onneksi musta huumori kuitenkin vielä kukkii, eikä kukaan meistä ole lannistumassa tai antamassa periksi, ei edes itse potilas. Se lienee tärkeintä.

JOTAIN VANHAA, JOTAIN UUTTA

Syksy taitaa olla jo täällä, ja sitä myöten olen alkanut miettiä tämän blogin lopettamista ja uuden aloittamista ihan puhtaalta pöydältä. Mietiskelin aamukahvin lomassa, haluanko jatkaa tässä blogissa pohdiskelujani ja kirjoittelua, mutta totesin että lienee parempi aloittaa uusi blogi. Haluaisin jatkossa keskittyä kaikkiin mahdollisiin asioihin, en vain yhteen tiettyyn juttuun. Onhan elämässäni nytkin ainakin äidin syöpä, joka hallitsee elämäämme aika paljon tällä hetkellä. Minun tehtäväkseni on jäänyt pidellä lankoja käsissäni, muistuttaa lääkäriajoista, olla mukana vastaanotoilla kuulemassa uutisia ja kertoa lääketieteellisiä faktoja äidille, jos vastaanotolta lähtiessä jäi vielä jotain epäselviä asioita. En kuitenkaan tahdo jatkossa keskittyä vain äidin syöpään, lapsen menetykseen tai lapsettomuuteen blogissani. 

Olen blogannut nelisen vuotta aktiivisesti. Ensimmäinen blogini keskittyi syömishäiriöstä toipumiseen, sen sairastumisen syihin, avioeron jälkeiseen elämään ja sen sellaisiin asioihin. Toinen blogi oli raskausajan blogi, johon kirjoittelin fiiliksiäni ensi kertaa raskaana olemisesta syömishäiriön jälkeen, Peikkiksen kuoleman jälkeen pidin sille omistettua teemablogia ja sitten aloitin tämän blogin, blogin jossa purin lapsenkaipuutani ja sittemmin äidin syöpää ja sitä matkaa, jolle tempauduimme. 

Syksyn tullen elämässäni on muuttunut monikin asia. Blogini eivät ole koskaan repineet mitään suuria lukijamääriä, enkä toisaalta pyrikään sellaiseen. Niiden aihealueet ovat olleet aika arkaluontoisia, joten kommentin jättäminenkin on varmasti ollut kaikille lukijoille vaikeaa, sydämen jättäminen tuntuu pidemmän päälle tyhjänpäiväiseltä ja sanat ovat usein lopussa. Tiedän tunteen, näin käy usein minullekin kun joudun reagoimaan ei-niin-mukaviin asioihin. Siksipä mietinkin uuden blogin aloittamista puhtaalta pöydältä. En halua enää koota teemablogia minkään tietyn aihealueen ympärille. Totta kai blogissani käsiteltäisiin edellä mainittuja tematiikkojakin, mutta ne eivät olisi mitenkään pääosassa. Haluaisin kirjoitella urahaaveistani, itse kirjoittamisesta, elämästä, musiikista, keikoista joilla käymme, ihmisenä kasvamisesta, parisuhteessa kasvamisesta ja toinen toiselta oppimisesta, siitä miten minä olen muuttunut näiden neljän bloggausvuoden aikana (ja toki muutenkin). En odotakaan suurta suosiota näille horinoille, sillä täältä ei tule ikinä löytymään kuvia päivän asuista, hiustyylien pohdintaa tai sisustusvinkkejä. 

En ole koskaan ollut kovinkaan ulkonäkökeskeinen ihminen. Tietysti pidän huolen siitä, että lähden hiukset puhtaina ja muutenkin raikkaalta tuoksuen liikkeelle, mutten jaksa panostaa ulkonäkööni arkisin juuri mitenkään. Musakeikoille ja juhlintaan tietysti meikkaan ja tällään, onhan se aina joskus kivaa. Sisustushaaveet kaatuvat mieheen, jonka kanssa väännämme edelleen kättä siitä, saako sen edellisen asunnon ikkunassa roikkunutta verhon virkaa toimittanutta Simpsons-pussilakanaa ripustaa tämän asunnon ikkunaan. Minun mielipiteeni: "Vain kuolleen ruumiini yli. Se EI tule roikkumaan MISSÄÄN ikkunassa täällä!" Miehen mielipide: "Ja mähän ripustan sen ikkunaan kun sä olet taas palannut töihin lomalta." Kirjoittele tässä nyt siis kauniista sisustuksesta. Miehet ovat ikuisesti pikkupoikia. Päivän asu? Puen yleensä sitä, mitä ensimmäisenä käteen osuu. Asujen värit ovat pääsääntöisesti mustaa, mustaa, mustaa. Eipä niistä kovin innostavia muotikuvia tänne saa, ja muutenkin tykkään pukeutua muodinvastaisesti. 

Uusi blogi siis tulee, ja toivon että mahdollisimman moni lukijoistani seuraisi minua sinne. Mistä te toivoisitte minun kirjoittavan? Inspiroiko syksy teitäkin johonkin aivan uusiin juttuihin?

PÄIVÄN ASU...

...jos etsit täältä sellaista, olet täysin väärässä blogissa. Hajaantukaa, täällä ei ole mitään nähtävää!

Tuli sellainen olo, että tekee mieli kirjoittaa. Aivoni eivät ole samaa mieltä kanssani asiasta, sillä mielessäni ei ole mitään selkeää aihetta josta haluaisin kirjoittaa. Aiheita kyllä pyörii mielessäni, mutta ne ovat kovin henkilökohtaisia ja intiimejä asioita, sellaisia joista en välttämättä haluaisi kirjoitella julkiseen blogiin omalla naamallani. Olen miettinyt viime aikoina paljon parisuhteiden tasapainoa, rakastumista, fyysistä vetovoimaa ja tärkeimpänä SEKSIÄ ja SEKSUAALISUUTTA. Mainitsinko ne nyt varmasti selkein sanankääntein? Hyvä. Niin oli tarkoituskin. Haluaisin kirjoittaa näistä aiheista paljonkin, mutta kirjoitan tätä blogia edelleenkin omalla naamallani ja oikeastaan nimelläni. Ette siis saa lukea täältä jatkossakaan (sosiaali)pornoa seksifantasioistani, seksielämäni vilkkaudesta tai muistakaan jutuista.

Sen sijaan tästä aihealueesta saan loistavan aasinsillan urapohdintoihini. Olkoon se jatkona edelliselle postaukselle.

Haluaisin kyllä teologian maisterin tutkinnon ja samaan pakettiin hamassa tulevaisuudessa psykoterapeutin tutkinnon. Haluaisin ihan erityisesti paitsi sairaala- tai oppilaitospastoriksi, myös seksuaaliterapeutiksi. Moni voisi kuvitella homman olevan Itse Asiaan keskittyvää opastamista, mutta seksuaalisuus on paljon muutakin. Se on jokaisessa ihmisessä jo ihan syntymästä lähtien, ja jo pienet vauvat kiinnostuvat omasta jalkovälistään jossain vaiheessa. Se on muutakin kuin nautinnon saamista ja sen antamista, ekoja kertoja tai suoritusta, sillä seksuaalisuus on osa jokaisen persoonallisuutta ja näin ollen hyvin hauras ja haavoittuva alue ihmisessä. Miksikö haluaisin seksuaaliterapeutiksi? Minullakin on ollut omia ongelmia elämässäni kasapäin, joten miten kaltaiseni nainen voisi koskaan auttaa muita näinkin herkillä alueilla? 

Ei se terapeutiksi alkaminen vaadi tasaista ja helppoa elämää taustalle. Kovin rikkinäisenä ja psyykkisesti epätasapainoisena ei tietenkään kannata alkaa harkita minkäänlaista terapeutin uraa, mutta jos vain on sinut itsensä ja menneisyytensä kanssa, voi hyvinkin olla avuksi muillekin ihmisille. Minulla on ollut monenlaisia suhtautumistapoja seksiin. Olen ollut hyvin epävarma itsestäni ja viehättävyydestäni, mutta iän myötä olen tullut itsevarmemmaksi ja tiedän mitä haluan elämältäni, parisuhteeltani ja seksielämältäni. Haluaisin auttaa ihmisiä, jotka ovat solmussa tai lukossa itsensä kanssa, ja se heijastuu usein seksuaalisuuteenkiin. Haluaisin auttaa naisia, jotka ovat kokeneet gynekologisen syövän ja sen leikkauksen tai naisia, joilla fyysinen sairaus on vaikuttanut siihen kaikista herkimpään alueeseen. Seksuaalisuus on muutenkin psykologian ja psykiatrian osa-alue, jossa ei ole valmiita vastauksia kysymyksiin. Uskoisin työn olevan haastavaa pitkänkin ajan jälkeen. Okei, se voi käydä joskus raskaaksi, mutta onneksi terapeuteille on järjestetty toimiva työnohjaus. 

Ainahan sitä saa haaveilla, niin.
Halusinhan minä lapsena lähetyslääkäriksikin, mutta ei näillä aivoilla lääkikseen mennä.

Siihen se kirjoitusinspiraatio sitten tyssäsi. Syytän tästä töksähtävästä lopusta ulkona vallitsevaa ukkosta enteilevää ilmaa ja siitä kumpuavaa päänsärkyä. Onni on Burana. <3

Mistä haluaisitte minun kirjoittavan seuraavaksi? Ehdotuksia otetaan vastaan! (Ai niin, paitsi eihän tätä tietenkään kukaan lue, hah-hah!) *wirn*