LET'S GET SOME INK, BABE!

Unelmani on toteutumassa vihdoinkin pitkän odottelun jälkeen. Olen jahkaillut jo Peikkiksen kuoleman ja syntymän jälkeen tatuointijuttujen kanssa ja miettinyt, millaisen kuvan haluaisin iholleni. Kuvaunelmat ovat vaihdelleet laidasta laitaan, mutta nyt vihdoinkin keksin mitä haluaisin hakkauttaa nahkaani. Kuin tilauksesta sain myös rakkaaltani ja ihanilta ystäviltä tatuointilahjakortin, joten marssin ensi viikolla liikkeeseen varaamaan aikaa. Päätin hakkauttaa iholleni kuvan, jossa on sydän pienen särön kera, ja sydämellä on enkelinsiivet. Uskon, että siitä tulee kaunis. Sydän tulee olemaan siis old school -sydän, ei sellainen anatomisesti oikeannäköinen mötkäle. 

Joku sanoi, että tähän jää koukkuun. Ai että ihanko totta? Tämän päätöksen jälkeen nimittäin tuli jo uusi idea uudesta kuvasta mieleen, mutta jos nyt kuitenkin yksi kerrallaan. Uusi kuva tulee kuitenkin olemaan Asklepioksen sauva eli lääketieteen symboli. Ei minusta lääkäriä ole tulossa, mutta lääketieteen kanssahan me hoitajatkin olemme tekemisissä. Ajattelin siis, että nahassani voisi olla yksi kuva symbolina pienen Peikkiksen muistolle ja toinen kuva symboloimassa alavalintaani. Toivottavasti nälkä ei kasva liikaa syödessä niin, että näyttäisin enemmän metallibändin laulajattarelta kuin sisar hento valk... anteeksi, sisar sysimustalta.

Tatuoitavaksi marssiminen jännittää hieman etenkin erittäin tiukan uskonnollisen kasvatukseni jälkeen. Toisaalta, onhan Raamatussa kielletty meikkaaminenkin. Nuo jutut kuitenkin liittyvät hyvin vahvasti pakanauskontoihin ja siihen, että kuvat iholla tai meikkaaminen liittyvät pakanajumalien palvontaan. Muistan, kuinka varhaisteini-iän meikkikokeiluni saivat etenkin isäni hurjistumaan. "HALUATKO SÄ JOUTUA HELVETTIIN MITÄ?" Sittemmin olen saanut laittaa naamaani ja värjätä tukkaani ihan vapaasti. Sitä paitsi olen aikuinen nainen. Minähän otan lävistyksiä, meikkaan ja hakkautan nahkaani väriä jos siltä tuntuu. Kipukynnykseni on onneksi korkeahko. Selvisin synnytyksen alunkin aika heikosti vaikuttavilla kipulääkkeillä enkä juurikaan valittanut. Ei kun anteeksi, silloinhan minä oksensin vain tukka putkella kipujen vuoksi. Eipä siinä olisi ehtinyt valittaakaan kovin paljon. Onneksi tatuoinnin ottaminen sattuu huomattavasti paljon vähemmän kuin synnytys. Eikä se tatuointi voi sattua myöskään niin paljon kuin industrial-lävistyksen ottaminen vasempaan korvaani...

Oh babe, let's get some ink! 

(Pitäisi myös vihjailla paremmalle puoliskolle sen oikean olkavarren tatuoinnin haalistumisesta ja siitä, että sen voisi korjauttaa ehkäpä... nyt sen kuvan ideasta ei ota selvää erkkikään. Kuvassa siis PITÄISI olla Jeesus ristillä, mutta nykyään se näyttää enemmän sekalaiselta väri- ja pikselisotkulta. Se ei ole todellakaan erityisen kaunista. Toisaalta, eipä tuo juurikaan käytä niitä vaimonhakkaajapaitojakaan jolloin tatuointi näkyisi.)

HALUATKO HODARIN VAI EI-HODARIN?

Yövuorosta on mukavaa herätä, kun äiti ilmoittaa että lääkäri on soittanut. Odotin hyviä uutisia.

Sen sijaan sainkin kuulla äidin saaneen kainalon suurentuneen imusolmukkeen vuoksi lähetteen HUSin sairaalaan sisätautipuolelle. Rinta oli ok, mutta imusolmuke ei. Ettei nyt vain pukkaisi Hodgkinin tai non-Hodgkinin lymfoomaa? Miksei sitä aikaa voi saada heti? Miksi pitää odotella ja odotella ja odotella? Nyt odotellaan, että sairaalan aika kolahtaisi postiluukusta sisään. Tulokset tulevat edelleen 25.2., ja yhtäkkiä huomaankin elämäni siirtyneen jokakuisen kiertoni tarkkailun sijaan äitiin ja hänen vointiinsa. 

Piinailua koko elämä. 

Kiroilututtaa ja itkettää.

Onneksi saan sentään tänään uuden tukan ja menen jälleen yöksi töihin. Saanpahan jotain muuta ajateltavaa.

"KENELLEKÄÄN EI ANNETA ENEMPÄÄ KUIN JAKSAA KANTAA"

"Mä kävin lääkärissä eilen, ja siksi en ole saanut nukuttua. No, mutta en mä viitsi kertoa sulle...", täräytti äitini tässä päivänä eräänä. Minä suutuin. "Kerro nyt kun kerran aloititkin!", tiuskaisin. "No, kävin lääkärissä ja se löysi kyhmyn mun rinnasta. No, mutta minä kävin erikoislääkärillä eikä se löytänyt mitään, joten tuskin tässä mitään on. Sain kuitenkin lähetteen mammografiaan", äiti kertoi pokerinaamalla. Jaaha, tällaisia uutisia tänään. Otin lipastosta tukea ja tunsin kuinka veri pakeni kasvoiltani. Onhan äitini jo suhteellisen iäkäs, kun meni pamahtamaan paksuksi aika korkealla iällä. Hän oli 44-vuotias, kun minä parkaisin ensimmäiset keuhkoja vahvistavat huudot Naistenklinikalla helmikuussa 1985, joten siitä voi laskea äitini tämänhetkisen iän. Ei ole nuori enää, ei, mutta jotenkin olin onnistunut tuudittautumaan armolliseen ajatukseen siitä, ettei äitini voi sairastua kauhean vakavasti kun on sellainen teräsmummeli. 

Eilen hän kävi mammografiassa.
Minulle tuli Aavistus. Aavistus siitä, ettei pelkkä mammografia riitä. 
Äidin aika oli kymmeneltä.
Hän oli kotona vasta lähempänä yhtä ja kertoi ultraäänessä bongatun turvonneen imusolmukkeen. Kertoi myös ohutneulanäytteestä.

Tuntui kuin keuhkoni olisi lyöty sillä siunaaman sekunnilla tyhjiksi.
"Mähän tiesin, mä tiesin", ajattelin paniikinomaisesti.

Meidän suvussamme on ennaltanäkemisen lahja. Eivät ne jutut välttämättä näy kirkkaina kuvina verkkokalvoilla, vaan ne voivat olla vain aavistuksia jostakin... äitini on nähnyt sekä siskoni kuoleman että minun lapseni kohtukuoleman ennalta unissa. Minä aavistin, tuli vain TUNNE, ettei äidillä ole kaikki niin kuin pitää. Nyt odottelemme biopsiatuloksia 25.2. saakka. Se aika tuntuu pitkältä kuin nälkävuosi. 

Äidin kerrottua uutisensa pakenin huoneeseeni, kaivauduin vaatteet päällä peiton alle ja itkin lohdutonta itkua. Mielessäni pyörivät skenaariot laidasta laitaan: joko äiti saisi terveen paperit tai saisimme alkaa suunnitella saattohoitoa ja hautajaisia... Helppohan se on tulevana ammattilaisena neuvoa syöpäpotilaita, jos ei osu omalle kohdalle. Nyt perhettämme varjostaa kuitenkin vakavan sairauden pelko, ja odotan sydän syrjälläni äitini tuloksia. Mikä ironisinta, minulla on seuraavalle päivälle oma lääkäriaikani, jossa puhun univaikeuksistani. Minulle tuli tunne, että joudun itkemään siellä äidin näytteen maligniteettiakin (=pahanlaatuisuutta). 

Raa'asti ajateltuna niin tämän pitääkin mennä: lapsen pitäisi joutua hautaamaan omat vanhempansa, koska se nyt vain kuuluu luonnon kiertokulkuun. Äitini on joutunut hautaamaan oman lapsensa ja lapsenlapsensa, ja hän on jo monesti sanonut saaneensa elämästä kylliksi. Minä en vain haluaisi vielä luopua äidistä. Olen ehkä itsekäs ja lapsellinen, kun haluaisin pitää äitini täällä vielä monia vuosia. Lisäksi mietin, mitä kaikkea jää sanomatta ja mistä kaikesta jäisin kiitollisuudenvelkaan. Mietin, että JOS äitini kuolisi pian, liian moni halaus jäisi antamatta, liian moni asia anteeksi pyytämättä ja liian monet asiat selvittämättä. Kuinka perheemme selviäisi? Toisiko isäni pian jonkun äitipuoliehdokkaan näytille? En tiedä. 

Toivoisin vain äidilleni elinvuosia sen verran, että saisin jonain päivänä esitellä hänelle elävän lapsenlapsen. 

Epätietoisuus näissä asioissa on pahinta.
Saatan vain toivoa, etteivät Aavistukseni ole osuneet oikeaan.

There'll be more info later.