"KENELLEKÄÄN EI ANNETA ENEMPÄÄ KUIN JAKSAA KANTAA"

"Mä kävin lääkärissä eilen, ja siksi en ole saanut nukuttua. No, mutta en mä viitsi kertoa sulle...", täräytti äitini tässä päivänä eräänä. Minä suutuin. "Kerro nyt kun kerran aloititkin!", tiuskaisin. "No, kävin lääkärissä ja se löysi kyhmyn mun rinnasta. No, mutta minä kävin erikoislääkärillä eikä se löytänyt mitään, joten tuskin tässä mitään on. Sain kuitenkin lähetteen mammografiaan", äiti kertoi pokerinaamalla. Jaaha, tällaisia uutisia tänään. Otin lipastosta tukea ja tunsin kuinka veri pakeni kasvoiltani. Onhan äitini jo suhteellisen iäkäs, kun meni pamahtamaan paksuksi aika korkealla iällä. Hän oli 44-vuotias, kun minä parkaisin ensimmäiset keuhkoja vahvistavat huudot Naistenklinikalla helmikuussa 1985, joten siitä voi laskea äitini tämänhetkisen iän. Ei ole nuori enää, ei, mutta jotenkin olin onnistunut tuudittautumaan armolliseen ajatukseen siitä, ettei äitini voi sairastua kauhean vakavasti kun on sellainen teräsmummeli. 

Eilen hän kävi mammografiassa.
Minulle tuli Aavistus. Aavistus siitä, ettei pelkkä mammografia riitä. 
Äidin aika oli kymmeneltä.
Hän oli kotona vasta lähempänä yhtä ja kertoi ultraäänessä bongatun turvonneen imusolmukkeen. Kertoi myös ohutneulanäytteestä.

Tuntui kuin keuhkoni olisi lyöty sillä siunaaman sekunnilla tyhjiksi.
"Mähän tiesin, mä tiesin", ajattelin paniikinomaisesti.

Meidän suvussamme on ennaltanäkemisen lahja. Eivät ne jutut välttämättä näy kirkkaina kuvina verkkokalvoilla, vaan ne voivat olla vain aavistuksia jostakin... äitini on nähnyt sekä siskoni kuoleman että minun lapseni kohtukuoleman ennalta unissa. Minä aavistin, tuli vain TUNNE, ettei äidillä ole kaikki niin kuin pitää. Nyt odottelemme biopsiatuloksia 25.2. saakka. Se aika tuntuu pitkältä kuin nälkävuosi. 

Äidin kerrottua uutisensa pakenin huoneeseeni, kaivauduin vaatteet päällä peiton alle ja itkin lohdutonta itkua. Mielessäni pyörivät skenaariot laidasta laitaan: joko äiti saisi terveen paperit tai saisimme alkaa suunnitella saattohoitoa ja hautajaisia... Helppohan se on tulevana ammattilaisena neuvoa syöpäpotilaita, jos ei osu omalle kohdalle. Nyt perhettämme varjostaa kuitenkin vakavan sairauden pelko, ja odotan sydän syrjälläni äitini tuloksia. Mikä ironisinta, minulla on seuraavalle päivälle oma lääkäriaikani, jossa puhun univaikeuksistani. Minulle tuli tunne, että joudun itkemään siellä äidin näytteen maligniteettiakin (=pahanlaatuisuutta). 

Raa'asti ajateltuna niin tämän pitääkin mennä: lapsen pitäisi joutua hautaamaan omat vanhempansa, koska se nyt vain kuuluu luonnon kiertokulkuun. Äitini on joutunut hautaamaan oman lapsensa ja lapsenlapsensa, ja hän on jo monesti sanonut saaneensa elämästä kylliksi. Minä en vain haluaisi vielä luopua äidistä. Olen ehkä itsekäs ja lapsellinen, kun haluaisin pitää äitini täällä vielä monia vuosia. Lisäksi mietin, mitä kaikkea jää sanomatta ja mistä kaikesta jäisin kiitollisuudenvelkaan. Mietin, että JOS äitini kuolisi pian, liian moni halaus jäisi antamatta, liian moni asia anteeksi pyytämättä ja liian monet asiat selvittämättä. Kuinka perheemme selviäisi? Toisiko isäni pian jonkun äitipuoliehdokkaan näytille? En tiedä. 

Toivoisin vain äidilleni elinvuosia sen verran, että saisin jonain päivänä esitellä hänelle elävän lapsenlapsen. 

Epätietoisuus näissä asioissa on pahinta.
Saatan vain toivoa, etteivät Aavistukseni ole osuneet oikeaan.

There'll be more info later.