Olen vähitellen alkanut hyväksyä tämän tilanteen sellaisena kuin se nyt on. Ensimmäiset puoli vuotta raskauden yritystä olivat henkisesti raskaimpia, kun pelkäsin lapsettomuutta ja vuoden rajapyykin täyttymistä. Yllättäen vuoden rajapyykin jälkeen tämä koko tilanne tuntuu helpommin hyväksyttävältä, ja menkkojen alkaminen sai aikaan vain laimean "Jaahas, tiesinhän mä tämän" -reaktion. Enpä olisi uskonut.
Luulen, että tähän vaikuttaa tutkimusten paketissa olo minun osaltani. Mies ei ole vieläkään antanut omaa näytettään, joten sen osalta olemme autuaan tietämättömiä. Ehkä minä voisin kuitenkin hyväksyä lapsettomuuden ja sen, että Peikkis jäi ainokaisekseni. Muutenkin uudet tuulet tuntuvat puhaltavan elämässäni, enkä jaksa tuhlata energiaa jokakuiseen "Jospa sittenkin" -rulettiin. Nousen jaloilleni, hommaan kämpän, otan itseäni niskasta kiinni opintojen suhteen ja jatkamme miehen kanssa suhdettamme normaalina seurusteluna. Pieni aikalisä tekee varmasti hyvää minun mielenterveydellenikin. Erillään asumisessa on sekin hyvä puoli, ettei tarvitse kyttäillä ovulaatiota, vaan voi vain nauttia toisesta niin kuin kuuluukin.
En tiedä vieläkään mitä tekisin tämän blogin suhteen. Aika näyttää.
Mulle psykologi sanookin aina että hyväksyminen on se avain "parantumiseen". No,ihan väärä sana, mutta varmaan ymmärrät mitä tarkoitan. Mä olen kyllä vielä hyvin kaukana minkään hyväksymisestä... ( tai siis psykologi sanoo ettei sitä kuolemaa tarvitse hyväksyä vaan se että niin on nyt käynyt. Mitä silläkin on sitten eroa ) mutta taas kerran, oot ihailtavan positiivinen, tuot mulle toivoa että kyllä se elämä voi voittaa :)
VastaaPoista