Elämäni on jo kauan tuntunut merkityksettömältä ja ihmeelliseltä haahuilulta. Onhan siinä toki paljon hyviäkin asioita, kuten ihana kumppani, kohtuullisen terveet vanhemmat ja satunnaisia keikkatöitä. Opiskelumotivaationi on kuitenkin ollut karkuteillä, ja oman alan keikat ovat vain lisänneet vastenmielisyyttäni alalle valmistumista kohtaan. Onko oikein, että ammattikorkeakoulusta valmistuu sairaanhoitaja, joka on jo valmistuttuaan valmis jäämään hermolomalle, kun psyyke ja kroppa eivät jaksa? Lisäksi mielessäni on jo kauan kytenyt haave mennä jatkamaan keskenjääneitä opintoja yliopistolle. Myönnettäköön se nyt, että opiskelin teologiaa enemmän tai vähemmän aktiivisesti 2000-luvun puolivälin tienoilla. Mikä sitten sai minut luopumaan unelmastani? Olin aina halunnut papiksi. Olin kirjoittanut jo ala-asteen ystäväkirjoihin unelma-ammatikseni "pappi", joten mikä sai nuorehkon naisen vaihtamaan yliopisto-opinnot ammattikorkeakoulututkintoon?
Ex-aviomieheni ei voinut millään hyväksyä naispappeutta. Tokihan teologian maisterin paperit avaisivat monia muitakin ovia, mutta kun en tahtonut opiskella itseäni peruskoulun tai lukion uskonnonopettajaksi tai markkinoida itseäni liian aktiivisesti yhteiskunnan tehtäviin valmistavalta linjalta, motivaationi katosi ja pistin eräässä yhteishaussa paperit sisään ammattikorkeaan. Olisin voinut tietenkin uhmata exäni tahtoa ja hankkia itselleni liperit kaulaan, mutta olisinko kestänyt sitä, että ammattiani olisi hävetty koko helluntailaissuvun voimin? En usko että siinä elämäntilanteessa minusta olisi ollut siihen. Lisäksi olin opintojani aloittaessa nuori, sinisilmäinen, naiivi ja tiukasti omista (tai tässä tapauksessa ympäristön syöttämistä) käsityksistä kiinnipitävä nainen. Hyvä etten pomppinut kauhusta, kun joku professori luennolla esitti omista ajatuksistani eroavia käsityksiä Raamatusta ja sen tulkinnasta. Erottelin porukkaa uskovaisiin ja leipäpappeihin, ja motivaationi laski kuin lehmänhäntä. Niinpä sitten aloitinkin opintoni amk:ussa ja unohdin teologisen tykkänään. En ilmoittautunut poissa- mutten läsnäolevaksikaan, ja vielä vähemmän allekirjoittelin tiedekunnastaeroamiskaavakkeita. Alitajuistako? Ehkä.
Lävitse käymäni syömishäiriön, avioeron, uuden suhteen, lapsen menetyksen ja tahattoman lapsettomuuden jälkeen motivaationi hoitoalaa kohtaan on lakastunut ja kadonnut. Jotain uutta on herännyt sisälläni. Silmäilen kirjahyllyssä lomailevia teologisen tiedekunnan tenttikirjoja ja huokailen. Mietin, olisiko minusta kuitenkin papiksi? Elämä on koulinut minua ehkä rankkojenkin polkujen kautta, ja väliin on mahtunut niin kapina- kuin jumalankieltämisvaiheitakin. Sittemmin löysin uskoni uudelleen, mutta erilaisena kuin aiemmin. Allekirjoitan edelleen Raamatun perimmäisen sanoman, mutta enää en katso kaikkea mustavalkoisten silmälasien läpi vaan hyväksyn erilaisuuden, erilaiset näkemykset ja sen, että pappien joukkoon mahtuu monenlaisia ihmisiä. Uskoisin, että minulla olisi paljon tätä nykyä paljon enemmän annettavaa kuin sillon hädin tuskin 20-vuotiaana ainoan työkokemuksensa McDonald'sin kassalta hankkineena tyttösenä. Nyt minulla on sekä työ- että elämänkokemusta ja tiedän myös sen, että armo kantaa ja sen varaan saa heittäytyä. Teologisen aikoinani en osallistunut opiskelijapippaloihin, ja jos jonnekin menin, paheksuin näkyvästi muiden alkoholinkäyttöä. Nyt voin itsekin mennä ja ottaa viiniä sen verran kuin mieli tekee, kunhan nyt ei haise raadolle seuraavan aamun luennoilla.
Tajusin myös, että opinto-oikeuteni saattaa luurata jossain yliopiston uumenissa, joten the best part is: ei tarvitse hakea uudelleen opiskelemaan. Sain myös juuri uuden työpaikan, joten ensi vuoden ajan teen lujasti töitä ja kerään pesämunaa. Selvittelen samalla myös mahdollisuuksiani aloittaa opinnot uudelleen, otan yhteyttä opintojen ohjaajaan ja teen jonkinlaista opiskeluaikataulua niin, että saavuttaisin unelma-ammattini mahdollisimman pikaisesti. Vaikka joskus kapinoinkin kaikkien kauheiden elämänvaiheiden keskellä, tajuan nyt, että ehkä minua on valmisteltu juuri tätä varten, juuri tuohon ammattiin. Haluaisin päätyä sairaalapapiksi sinne, missä ihmiset surevat tai tarvitsevat kuuntelijaa. Haluan puhua lohdun sanoja ihmisille, jotka ovat toivottomia. Ja sitten pappi saa kahvia juodakseen...?
Lopuksi haluan vielä jakaa kanssanne erään minulle kolahtaneen ajatuksen. Sen kirjoitti Nick Vujicic, australialainen mies, jolla ei ole ollenkaan käsiä tai jalkoja, ja joka silti elää täyttä elämää Jumalaa ja muita ihmisiä palvellen:
"Just because you can't see God's plan doesn't mean He doesn't have one."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti