THE FIGHT HAS REALLY BEGUN

Sytostaattitippa ja äidin käsi

Tukilääkitysarsenaali

Nämä kuvat kertonevat ehkä enemmän kuin tuhat sanaa. Äiti sai ensimmäisen annoksen doketakselia suoneensa viime viikon torstaina, ja alemmassa kuvassa onkin kaikki tarpeellinen: Neulasta-injektio, kortisonit, vatsansuojalääkkeet ja pahoinvoinninestolääkkeet. Ensimmäinen sytostaattitiputus meni järjettömän informaatioähkyn kourissa. Tokihan se oli aika paljon vanhan kertausta, eli sytostaattien sivuvaikutuksia, kuivan suun ja limakalvojen hoitoa, peruukin ostoa, Neulastan pistoa ja sen sellaista. Itse infuusio kesti peräti 1,5 tuntia, joten eipä tuo nyt niin paha nakki ollut ollenkaan. Kumpaakin jännitti hirveästi mennä syöpätautien klinikan ovista sisään The Ensimmäiseen Hoitoon, mutta jännitys lievittyi, kun kanyyli sujahti äidin suoneen ja 250 ml myrkkyä alkoi tippua ensin hitaammin ja sitten hieman nopeammin tipanlaskijan kautta. 

Sain kunnian hakea äidille jääpaloja imeskeltäväksi, sillä muun muassa Nunnuliinan blogista luin, että ne estävät suun kuivumista ja haavaumia. Ehdin hakea jääpalat hänelle jo ennen kuin sytostaatit tiputtanut hoitaja ohjeisti. Hand is sometimes quicker than the eye, vai miten se nyt menikään...? Äiti ei kuitenkaan olisi varmaan muistanut nappailla niitä, jollen olisi välillä tukkinut hänen suutaan jääpalalla. Lisäksi hain jaffaa ja mehua, joihin tuuppasin myös runsaasti jääpaloja. Eipä tullut tylsää ainakaan. Samassa huoneessa oli kaksi muutakin potilasta hoidoissa, mutta ihan vielä ei tullut kontaktia heidän kanssaan. Eipä tarvinnutkaan, sillä sytostaattihoitaja oli käytännössä koko äidin ensimmäisen satsin (SYTOSTAATTI-, senkin pervot!) ajan huoneessa keskustelemassa kanssamme. Täytyy sanoa, että yllätyin varsin positiivisesti hoitohuoneen (edelleenkin SYTO-, te pikkuiset likaisella mielellä varustetut murut) valoisuudesta ja huoneen seinillä olevista kauniista maisemajulisteista.

Eipä tuossa tiputuksessa mitään kovin ihmeellistä ollut. 
Hoidon loputtua äiti valitsi itselleen sytopipon, ja sitten huristelimmekin jo kotia kohti taksilla. Illalla äiti otti taas 7,5 mg deksametasonia eli kortisonia sivuvaikutusten estoon, ja seuraavana päivänä sain kunnian pistää hänen mahanahkaansa Neulastan. Ei siis äiti uskaltanut pistää itse, vaikka uhkailin, lahjoin ja kiristin. Otti tuo silti mallia tekosistani, joten ehkäpä seuraava kerta onnistuu omatoimisestikin? Luulen etteivät seuraavat sytosatsit jännitä enää ollenkaan niin paljon, kun on jo kerran ollut siellä ja tietää meiningin. Viimeiset kortisonit äiti napsi lauantaiaamuna, ja johan se vatsa oli oireillut. Onneksi on Somac, tuo pelastava lääke kaiken närästyksen avuksi. Tukka ei kuulemma lähde ihan vielä, joten olipa hyvä kun varasin tämän viikon torstaille äidille ajan peruukin sovitukseen. Täytyy siis itse ottaa vappupäivä iisimmin, etten päädy mukaan tuolle reissulle järkyttävässä krapulassa happamia skumpparöyhtäisyjä päästellen. ;) 

Näin.
Taistelu on alkanut toden teolla, ja sehän voitetaan, PRKL!

Lisäksi tässä on nyt kaikkea muutakin jännää tekeillä. Muutan tämän viikon lauantaina, ja sitä ennen on juhlittava tuo vappukin alta pois. Ensi maanantaina alkaakin jo uusi työ, joten en taida päästä seuraaville sytostaattikierroksille tai lääkärikäynneille mukaan. Mieheni muuttaa kamansa luokseni joskus kesällä, todennäköisesti Tuskan aikoihin. Jos hän nyt toteuttaa suunnitelmansa ja jää pienelle sairaslomalle helatorstaiviikon jälkeen, aion nakittaa hänet äitini seuralaiseksi lääkäriin ja sytostaattitiputukseen. Jos hän ei pääse, isäni saa sumplia keskenään omat työnsä. Vaikkei se sytostaattien tiputus nyt mikään big deal sinällään ole, niin meneehän se 1,5 tuntia nopeammin kun on juttuseuraa ja muutakin ajateltavaa kuin infuusio ja sytojen sivuvaikutukset.

Näin täällä.
Klara vappen, vi ska dricka bara vatten... INTE! ;)