Siitä on pian kaksi vuotta, kun ainokaiseni, ensimmäiseni, kuoli.
Hän potki aamulla sairaalassa, ja kaksi tuntia sen jälkeen sydänkäyrälaite antoi korviin vain elotonta kohinaa. Pian ultrassakin vahvistui se, mitä pelkäsin ja mitä en tahtonut ajatella: lapseni oli kuollut.
Suru on muuttanut muotoaan. Aluksi se oli lamaavaa, ahdistavaa, tukehduttavaa ja mustaa liejua, johon tunnuin hukkuvani yhä syvemmälle joka hengenvedolla. Sitten en olisi tahtonut enää edes hengittää. Vähitellen hengittäminen muuttui helpommaksi ja raskausajan muistot kauniiksi. Niitä ei kukaan voi viedä minulta pois, vaikka lapsestani tulikin pieni enkeli. Nyt suru on vieläkin jossain, taka-alalla. Se ei pulpahtele jatkuvasti pintaan, mutta tyhjä sylini ja pienokaiseni valokuvat muistuttavat siitä, mitä minulla pitäisi olla. Nyt kohtuni vuotaa limakalvot pois kuukausittain vailla elämää.
Kuka helvetti laittaa ihmisen kulkemaan näitä polkuja?
Tällaisina päivinä toivoisin vain, että voisin jotenkin siirtää aikaa kaksi vuotta taaksepäin. Se ei vain onnistu. On pakko katsoa tulevaan ja uskoa siihen, että minäkin voin olla vielä jonain päivänä äiti. Siihen saakka on pakko ajatella jotain muuta.
Minua saa lyödä, mikäli alan tehdä ovulaatiotestejä ja panikoida jo kaksi päivää ovulaation jälkeen kaikesta, koska SAATAN olla raskaana. Elämää on elettävä kaikesta huolimatta, eikä se voi pyöriä vain yhden asian ympärillä. Siksi perustin tämän bloginkin: omaa ahdistustani helpottaakseni.
Tulipa sekavaa tekstiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti