Jos olisin esikoisen kuumeilija, olisin varmasti viettänyt kaiken liikenevän ajan lastentarvikesivustoilla, hamstrannut kotiin ovulaatio- ja raskaustestejä sekä tietenkin tilannut Vauva-lehden. Nyt asiat ovat toisin. En halua vilkaistakaan vauvanvaatteita kaupoissa, hamstraan kotiin siteitä megavuodon varalta ja yritän tehdä tulevaisuudensuunnitelmia, joihin ei sisälly vauvaa. Ehkäpä ne menkat eivät sitten alkaisikaan? No, alkavat ne, kuukausi toisensa jälkeen. Lisäksi munasarjojani riivaa PCO:maisuus ja aika-ajoin uusiutuvat keltarauhaskystat, jotka ovat kookkaimmillaan yli kahdeksansenttisiä. PCO-naiset eivät ovuloi aina, eivätkä edes joka kerta. Esikoiseni, pieni enkelini, sai kuitenkin alkunsa käytännössä yrittämättä. Raskaus vain ei päättynyt niin kuin piti.
Entäs jos plussaan nyt? Tai pian?
JOS en olisi kokenut kohtukuolemaa, olisin varmasti innoissani. Raskausviikon 12 jälkeen olisi hyvä huokaista helpotuksesta ja virnistellä sisäänpäin: "Meille tulee vauva!" Nyt jos näin kävisi, pelko olisi persiissä puolivälin rakenneultraan saakka. Sen jälkeen voisikin alkaa panikoida sitä, milloin tuntee liikkeitä ja jos niitä ei heti tunnu, juostaankin jo neuvolaan doppleroitavaksi tai sairaalan SVO:lle ultrattavaksi. Kasvavan vatsan mukana odotukset kasvaisivat, mutta samalla pelot olisivat vaatekaapin nurkassa majailevan mörön tai huoneen keskellä seisovan elefantin kokoisia. En voisi hehkuttaa tulevaa vauvaa ennen kuin sen saisi tuoda kotiin synnytyslaitokselta kantokopassa arkun ja tuhkauurnan sijaan.
Siltikin odotan malttamattomasti niitä kahta viivaa testiin, pahoinvointia, tissikipua, mielitekoja, ultria, kaikkea. Raskausajasta ei varmasti tule vaaleanpunaisen hattaran täyttämää, mutta tyhjä syli tuntuu niin pahalta, että riskejä on pakko ottaa. Jos haluaa jotain, pitää tehdäkin jotain unelmansa eteen.
Toivon vain, että en olisi enää joulukuussa tässä tilanteessa. Silloin ehkäisyä ei olisi ollut vuoteen ja olisin sekundaarisesti lapseton.
En halua joutua siihen joukkoon.
Vaaleanpunainen hattara on poissa, mutta toive ELÄVÄSTÄ LAPSESTA on silti korkealla. Joskus toivoisin olevani mies. Voisin vain laukoa kuteja ja olla sen jälkeen huoletta. Sen sijaan minä vahtaan kiertoani, kuulosten jokaista nippaisua ja toivon, kunnes kohdun limakalvot alkavat lorista pönttöön ja vitutus on käsinkosketeltavaa.
Jospa minullekin, ehkäpä ensi kierrossa? Ehkä. Ehkä ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti