Kuinkahan monta kertaa ihminen, joka toivoo tulevansa raskaaksi muttei onnistu siinä ensimmäisellä, toisella, kolmannella tai edes sillä viidennellä yrityskierrolla, saa kuulla kuinka raskautuminen on helppoa kun lakkaa vain stressaamasta ja unohtaa koko homman? Veikkaanpa, että aika monta kertaa, usein ja mahdollisimman monenlaisena muunnelmana. Viiden kuukauden odotuksen odotus ei ole pitkä aika, edes kalenterin mukaan. Sitä paitsi viisi kuukautta kuluu muutenkin nopeasti. Oikeastaan vuosikin tuntuu todella lyhyeltä ajalta, mutta silti sitä vain havahtuu joka uudenvuoden aattona siihen, kuinka vuosi _taas_ vaihtuu. Sitä paitsi näitä "Lakkaa nyt vain stressaamasta" -mantroja hokevat ihmiset, jotka tulevat raskaaksi jo pelkästä katseestakin, tai vähintään siitä että alushousut ovat samassa pyykkikorissa miehen kalsareiden kanssa.
En voi olla miettimättä, mitä teen vuodenvaihteessa 2012-2013. Olenko silloin ihan mehulinjalla ja silittelen ällöttävän onnellisena kasvavaa vatsaani, vai kittaanko skumppaa ja kiroan yrityskierto 13:a? (Ja se 13 on kaiketi joku epäonnenluku, että niin kerta.) Ei voi tietää. Tiedättekö kuitenkin, mikä minua vituttaa?
No se, että jotkut ystävät uskovat tietävänsä kaiken paremmin. Kun kerran kuulemma vaadin ja toivon universumilta vauvaa, en saa sitä. Mitä helvettiä? Pitäisikö sitä vain lakata ajattelemasta kierron vaiheita ja antaa vain mennä, niin se plussa tulisi? Olen joutunut kuitenkin pienokaiseni jälkeen odottamaan uutta plussaa melkein kaksi vuotta osittain myös olosuhteiden pakosta, joten miksi en saisi toivoa, unelmoida ja itkeä, kun ne perkeleen menkat kuitenkin alkavat? Enkö saa olla pettynyt ja kokea haikeita fiiliksiä, kun kaveripiiristä yksi toisensa jälkeen pamahtaa paksuksi melkein tuosta vain?
Ai niin, mutta kun pitää lakata vain stressaamasta!
Jos vaatii liikaa, sitä ei saa.
Lakkaavat ne monsuunisateetkin joskus.
Paistaa se päivä risukasaankin.
Pitää nyt vain nauttia tästä hetkestä, vauvaelämää ehtii joskus myöhemminkin.
...ja muita koottuja kliseitä.
Vauvankaipuu on vain niin kova, että voisin itkeä pillittää sen vuoksi päivät pitkät. Onneksi se ei kuitenkaan töiden ja muun sellaisen vuoksi onnistu. Jos makaisin päivät pitkät vain kotona tekemättä mitään, asia voisi olla vähän erilainen. Siinä tapauksessa minut kiikutettaisiin varmaankin suljetulle osastolle hoitoon ja pumpattaisiin täyteen barbituraatteja sun muita mömmöjä. Onneksi niin ei kuitenkaan ole. Pelkään vain jo etukäteen äitienpäivää. Vietän tämänKIN äitienpäivän äitinä ilman lasta.
Oh joy.
No, se mikä ei tapa, vituttaa.
Ja onhan minulla sentään paljon mistä iloitakin. Onneksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti