PINNALLA PYRISTELYÄ

Minulla on syömishäiriötausta, jos joku ei vielä tiennyt.

Syitä syömishäiriöni alkamiseen en ala eritellä, kävipä vain paska nakki ja sairastuin aikanaan.

Pienokaiseni odotuksen aikana opin hyväksymään muuttuvan kroppani vähitellen ja nauttimaan kasvavasta vatsastani ja etenkin siellä potkivasta ihanasta pienestä vauvasta.

Pienokaiseni kuoleman jälkeen kaikki hajosi käsiin, ja viime kevään ja kesän aikana laihduin taas paljon. Jopa opiskelukaverini alkoivat huomautella asiasta. Oli ihanaa huomata vaa'an näyttävän aina vain pienempiä lukemia, ja tavoittelinkin BMI:tä 17. En koskaan päässyt siihen tavoitteeseen, koska tapasin elämäni miehen.

Nyt kuherruskuukausi on ohi, kai. 

Normaali arki pyörii, ja useimmiten olemme onnellisia yhdessä.

Sitten on niitä päiviä, jolloin toinen kiukuttelee, toinen tulee siitä pahalle tuulelle ja riitelemme. Se on normaalia parisuhteen arkea, mutta koska olen kokenut tulleeni hylätyiksi (henkisellä tasolla) edellisissä parisuhteissani, vetäydyn kuoreeni.

Jos minulla on paha olla ja mies kysyy mikä minun on, sanon ettei mikään, olen vain väsynyt. 

Niin varmaan juu. 

En vain halua hänen näkevän pahaa oloani, koska pelkään etten olisikaan enää haluttava, hänen elämänsä nainen.

Kelpaanko vain, kun olen hyvällä tuulella ja hymyilen, kun ei ole huolia ja kun elämä hymyilee?

Vitustako minä tiedän, koska en osaa ottaa kipeitä asioita puheeksi, ja lopulta huomaan sulkeutuvani lähes kaikesta muustakin.

Nyt olen alkanut tehdä listoja.

Listoja siitä, mitä saan syödä, juoda ja kuinka paljon, kuinka paljon pitäisi laihtua että olisin perkele soikoon edes niissä lukemissa joissa olin viime kesänä.

Haluan olla kaunis.

Laiha. 

Kun ei raskaaksi tuleminen onnistukaan niin helposti, niin mitä vitun väliä? Lopetetaan sitten se vähäinenkin hormonitoiminta.

En tiedä.

En vain tiedä. 

Tämä postaus on pelkkää ajatusten virtaa, joka kumpuaa vähäisistä yöunista, stressistä, väsymyksestä, pettymyksestä omaa kroppaa ja sen petturuutta kohtaan sekä ennen kaikkea pettymyksestä itseeni. Olen pettynyt siihen, ettei kroppani enää osa sitä minkä pitäisi olla sille luonnollista, ja ennen kaikkea olen pettynyt siihen etten olekaan kaunis, ihana, haluttava. Ainakaan omasta mielestäni. Tukahdutan kuitenkin tunteeni mieheni läsnäollessa. En halua kertoa kuinka syvissä vesissä tarvonkaan, koska pelkään silloin menettäväni hänet.

Sen jälkeen minulle ei jää enää muuta kuin syömishäiriöpaska. 

Ystävät? 

Onhan niitä. 

Olen vain myös menettänyt monia, ihan omaa tyhmyyttäni. 

Tämän kaiken keskelläkö pitäisi jaksaa pysytellä pinnalla? 

Niin.
Niin kai. 

Silti selailen netistä Thinspiration-kuvia ja luen syömishäiriöisten blogeja. 

Voi vitun vittu.