8.12.09 kusaisin kaksi viivaa tikkuun.
Sen jälkeen kaikki mahdollinen menikin päin persettä, eikä hommasta tullut lasta eikä paskaa. Synnytys sentään meni melkein oppikirjamaisesti, mutta siitä ei tullut kuitenkaan sitä toivottua lopputulosta. On ironista, että selvisin parilla ompeleella, kykenin istumaan hienosti ja kaikki meni todella hyvin muutenkin (infektiota lukuunottamatta).
Jos nyt tekisin positiivisen raskaustestin, niin...
Olisin paniikissa ensimmäiset kolme kuukautta.
Ostaisin kotidopplerin, ultralaitteen, automaattisen liikeenlaskimen ja panikoisin jokaista jomotusta ja kolotusta.
Raskausviikolla 34+6 friikkaisin totaalisesti ja hakeutuisin sairaalaan jatkuvaan sikiön sydänäänten tarkkailuun, ravaisin ultrissa ja laskisin liikkeitä kuin hullu. Todennäköisesti lapsiparka saisi ikuisia traumoja, kun äiti ahtaisi kitaansa sokeria, tönisi mahaa ja huutaisi: "LIIKU NYT SAATANA!" Raskausviikolla 35+2, samoilla viikoilla jolloin esikoiseni kuoli, pyytäisin varmaankin hyvin paljon sedatoivia lääkkeitä voidakseni nukkua sen päivän ohi. Silloinkin voisin kuitenkin makoilla käyrillä, ja joku muu huolehtisi liikkeiden laskennan ja sydänäänten pysyvyyden.
En ostaisi mitään vauvatavaroita etukäteen, ja äitiyspakkauksenkin piilottaisin komeroon, koska se toisi muuten huonoa onnea.
En tulisi kaapista Facebookissa tai missään muussakaan sosiaalisessa mediassa ennen kuin saisin kantaa lapseni turvakaukalossa sairaalasta kotiin.
Nyt on kuitenkin taas kp 1. Menkat alkoivat juhlavasti yöllä.
Pitäisiköhän tässä kierrossa friikata ja ostaa greippimehua, macajauhetta, ovulaatio- ja raskaustestejä, pakottaa mies lopettamaan polttaminen, naida kaikissa mahdollisissa asennoissa joka toinen päivä, maata seksin jälkeen tyyny perseen alla jalat kohti kattoa ja lukea raskautumista edistäviä loitsuja?
Kaiken lisäksi olen saanut taas miljoonat raskautumisuutiset kauniisti suoraan naamalle hierottuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti