Kesä on täällä!
Olen aina ollut kesäihminen, vaikka syntymäpäiväni ajoittuukin kevättalveen. Atooppinen iho ja kylmyys tekevät kuitenkin sen, että nautin huomattavasti enemmän kesästä kuin talvesta. Kevätkin on mukava vuodenaika, eikä syksyssäkään mitään vikaa ole, kunhan taivaalta ei sada räntää ja kaikkea muuta paskaa. Kesässä on kuitenkin aina jotain taikaa. Jostain syystä kesä on aina symboloinut minulle jonkin uuden alkua tai jonkin uuden alun odotusta.
Viime kesänä vietin villiä ja vapaata sinkkukesää, ja tarkoitus oli jatkaa sinkkuilua ties kuinka kauan. Toisin kuitenkin kävi. Sinkkuudessa on toki puolensa: saa tehdä mitä haluaa milloin haluaa, eikä toisen mielipiteitä tarvitse ottaa huomioon. Kieltämättä on kuitenkin hieman kämäistä katsella esimerkiksi Tuska-festivaaleilla onnellisia pareja, jotka kävelevät käsi kädessä ja pussailevat minkä ehtivät, sekä niitä jotka vyöryvät sinne ison vauvamahan ja lastenrattaiden kanssa. Sinkkuna se oma lapsettomuus ei kuitenkaan kirpaise niin lujaa, kun tietää ettei ole järkevää hankkiutua raskaaksi yhdenillanjutuista tai jostain epämääräisestä säätösuhteesta.
Nyt on toisin.
Olen parisuhteessa, eikä ehkäisyä ole ollut käytössä puoleen vuoteen. Tarvitseeko sanoa, että se syö naista hieman?
Yritän kuitenkin nauttia siitä, mitä minulla jo on. Minulla on ihana mies, opiskelupaikka, kesätöitä ja tiedossa on monenlaisia kivoja juttuja kuten Metallican keikka puolentoista viikon kuluttua ja Tuska kuukauden kuluttua. Yritän nauttia vapaasta kesästä puistopiknikkien ja pussikaljojen parissa, ja ennen kaikkea yritän olla uhraamatta ajatustakaan mahdolliselle raskautumiselle. Ovulaation metsästäminen testien avulla ei oikein houkuta keskellä kuuminta kesää, ja raskaustestejäkään on ihan turha tuhlata siihen negatiiviseen tulokseen.
Tänä kesänä tulee tietenkin myös yksi ikävämpi päivä eteen, ja se on pienokaiseni 2-vuotispäivä. Toivon, että saisin viettää sen töissä, sillä muuten tulisin vain märehtineeksi menetystäni. Ei sille mitään voi, että vuosipäivinä mieli on matalalla. Ei kai omaa lastaan voikaan unohtaa? En koskaan unohda sitä kuumaa heinäkuista iltapäivää, jolloin sain kauniin pienen tummatukkaisen tyttäreni syliini. Hän näytti ihan nukkuvalta kaunokaiselta, mutta elämän liekki oli sammunut jo kaksi päivää aiemmin. Sydämeni särkyy vieläkin kun muistan, kuinka puristin pienokaistani rintaani vasten ja huusin ja itkin. En todellakaan näyttänyt kamalan hehkeältä vasta synnyttäneeltä äidiltä, eikä kovin moni (ainakaan miespuolinen) ystäväni edes miellä minua äidiksi, eihän minulla ole lasta kanssani. Totuus on kuitenkin se, että lapseni muisto säilyy aina mielessäni, aina.
Tästä surullisesta merkkipäivästä huolimatta aion yrittää nauttia tästä kesästä ja olla ajattelematta liikaa tulevaa. Sylini tuntuu totta kai tyhjältä ja kohtuni kumisee tyhjyttään edelleen. Lisäksi muiden raskausuutiset hierovat omaa menetystä kasvoilleni aivan tarpeeksi. Miksi kuitenkaan surisin tätä asiaa liikaa? Olen suorittanut yhden harjoittelun kunnialla, sain mahtavan kesätyöpaikan, saan viettää kesän rakkaani kanssa, ja onhan minulla ystäviäkin. Paljon. Lisäksi Metallica soittaa koko Black-albumin keikallaan, ja Tuskassa on mielettömän hyviä esiintyjiä! Kesän aikana en tahdo ajatella tulevaa syksyä ja joulukuun jälkeen mahdollisesti koittavia lapsettomuustutkimuksia ja -hoitoja. Totta kai haluan vauvan, ja totta kai haluan olla äiti elävälle lapselle. Nyt on kuitenkin nautittava kesästä 2012 niin kuin se on tulossa, raskaudella tai ilman.
Ihanaa kesää kaikille lukijoilleni! Nauttikaahan kauniista säästä, auringosta, ulkoilusta, terasseista ja kaikesta mahdollisesta ihanasta. Nauttikaa myös toisistanne. Niin minäkin aion tehdä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti