Työtoverini Maria kirjoitteli blogissaan postauksen siitä, mitä tekee työkseen, miten hommaan ajautui ja mitä on tehnyt ennen nykyistä työtään. Inspiroiduin siis, eihän tässä lomalla ole oikein muutakaan tekemistä kuin A) päivittää blogia, B) katsoa tv:tä, C) juhlia (ei onnistu tilin saldoa vilkaistuani) tai D) nukkua. Ketään ei kuitenkaan kiinnosta, mutta ei se mitään, blogini lukeminen ei missään tapauksessa ole pakollista, enkä ole viemässä ketään raastupaan lukematta jättämisestä tai kommentoimattomuudesta. Pitäähän tätäkin päivittää joskus muillakin asioilla kuin äidin syövällä, omalla menetykselläni tai lapsettomuusväninöillä.
Olen tehnyt elämäni aikana kaikenlaisia töitä. Elämäni ensimmäinen kesätyö oli 14-vuotiaana koiran ulkoilutus, ruokkiminen ja hoitaminen isännän ollessa jatkuvasti matkoilla. Siitä sitten ajauduin 17-vuotiaana puhelinhaastattelijaksi, ja abivuoden jälkeen ajauduin viettämään välivuottani McDonaldsin leipiin. Tein kassalla duunia, ladoin ranskalaisia perunoita pusseihin, huutelin hampurilaistilauksia, kiikutin tilauksia pöytään, hymyilin, tein pehmiksiä ja McFlurryja, hikoilin, v*ttuunnuin ja opiskelemaan päästyäni totesin, ettei enää ikinä. Näen muuten yhä edelleenkin painajaisia siitä työpaikasta, vaikka viimeisestä työvuorosta kyseisen ylikansallisen yhtiön leivissä on jo lähes kymmenen vuotta. Mäkkärin jälkeen ajauduin tekemään eri firmojen tuote-esittelyjä teologian opintojen ohella, ja tykkäsinkin hommasta. Välillä se oli vain yksinäistä ja yksitoikkoista. Päätettyäni vaihtaa alaa ajauduin tekemään oman alan hommia ensin harjoittelujen muodossa (muistan ikuisesti ensimmäisen harjoitteluni vanhuspuolella ja luulin kaiken duunin olevan yhtä yksitoikkoista), sittemmin kesätöiden ja keikkatöiden muodossa.
Elämässäni sattuneiden surkeiden sattumusten jälkeen paloin ensin opiskeluissani loppuun, sen jälkeen töissänikin. Keikkaahan olisi riittänyt, mutta kun ei pysty niin ei pysty. Viimeisimmät hoitoalan keikkani tein kuitenkin päivystysluontoisissa hommissa perusterveydenhuollon parissa, ja pidin sekä työympäristöstä että työtahdista: välillä työ oli haastavampaa ja kiireisempää, välillä hiljaisempaa. Istuimmepa eräässä yövuorossa kansliassa katsellen netistä Poliiseja ja muita sarjoja, koska polille ei tullut yhden yhtäkään potilasta. Silloin tunsi ansaitsevansa senttinsä ja euronsa jopa naurettavan helposti.
Huhtikuussa sekä IRL-, että blogiystäväni Marjut huuteli sosiaalisessa mediassa, että hänen työpaikalleen tarvittaisiin lisää työntekijöitä. Hommat kuulemma kaatuivat niskaan ja nopeita kirjoittajia sekä alan sanastoa tuntevia tarvittaisiin töihin. Mikä työ sitten oli kyseessä? No, tekstinkäsittelyhommapa hyvinkin, itse asiassa lääkärien tekstien purkaminen diginauhoituksista ihan oikeaksi tekstiksi potilastietojärjestelmiin. Lääkärit nimittäin kirjoittavat todella harvoin käyntitekstit itse puhtaaksi. Sellaisen harvinaisuuden olen nähnyt tapahtuvan vain päivystysympäristössä, kun potilas on odottanut erittäin kiireellistä kuljetusta erikoissairaanhoidon piiriin eikä tekstin purkamista ole voinut jäädä odottelemaan (jatkohoitopaikkaan kun on hyvä laittaa kaikki mahdolliset asiakirjat siitä epikriisistä lähtien potilaan mukaan, koska eri hoitopaikoissa on eri potilastietojärjestelmät). Muuten lääkärit sanelevat potilaan tiedot nauhalle, josta tekstinkäsittelijät tai osastonsihteerit purkavat ne luettavaan muotoon.
Päätin ettei yrittänyttä laiteta ja pistin sähköpostilla hakemuksen ystäväni työpaikkaan. Samana päivänä olin jo sopinut työhaastatteluajan, ja työhaastattelussa oli kirjoitustesti. Kirjoittelin aika nopeasti pari tekstiä puhtaaksi, ja kymmenen minuutin kuluttua haastattelun päättymisestä ja lähtemisestäni sain puhelun: "Tervetuloa töihin meille!" Työsopimuksessani lukee kuukausittaisten merkkimäärien (pisteet, pilkut, kirjaimet, numerot, välilyönnit) olevan vähintään 60 000 merkkiä päivässä tai 1 300 000 merkkiä kuukaudessa. Päivittäinen työaikahan on se 8 tuntia, ellei satu olemaan freelancer (kuten allekirjoittanut kesän ajalta), jolloin työnantajaa ei kiinnosta kirjoittaako työntekijä 200 vai 200 000 merkkiä päivässä. Pari ensimmäistä työpäivää menivät talon tavoille opetellen ja järjestelmien kanssa säätämiseen, mutta pian aloin saada kasaan 60 000 merkkiä (kolmas työpäivä), sitten 70 000, 80 000, 90 000, 100 000 merkkiä... ja jostain kumman syystä saan nyt 14.8. toistaiseksi voimassaolevan työsopimuksen. Veikkaan, että pomot ovat katsoneet paremmaksi pitää minut jengissä. No, olenhan minä nopea kirjoittaja, potilastietojärjestelmät ovat suurimmilta osin tuttuja, ainakin Pegasos, Effica ja Miranda, sanasto on hallussa eikä asiakkailta ole tullut noottia. En siis ole paskin mahdollinen työssäni. Paska puoli tässä työssä tosin on siinä, että perusterveydenhuollon tekstien kirjoittaminen voi joskus maistua puulta, korvatulehdustapauksen toisensa perään kirjoittamisen jälkeen saattaa tehdä mieli hokea vittusaatanaperkelettä, joku lääkäri mumeltaa tekstiä nauhalle todennäköisesti kokonainen pullapitko tai miehen elin suussa ja paikat menevät jumiin. Olin tässä taannoin jäätävällä relaksantti- ja tulehduskipulääkekuurilla saatuani niskani ja yläselkäni sellaiseen kuntoon ettei pääni kääntynyt enää mihinkään suuntaan, mutta mitäs pienistä. Työni on kuitenkin itsenäistä, minulla on mukavat työkaverit, työ on joustavaa, taukomääristä ei nillitetä jos vain hoitaa hommansa, ja yli 60 000 merkin menneistä merkkimääristä kertyy mukavasti bonuksiakin. Palkkakaan ei ole huono, ja etenemismahdollisuuksiakin kuulemma on.
En todennäköisesti jää tähän työhön koko loppuelämäkseni. Haaveissani siintää teologisen tiedekunnan penkeille palaaminen ja teologian maisterin tutkinnon opiskelu. Haluaisin päätyä joko sairaalapapiksi tai toimittajan töihin, mutta todennäköisesti pääsisin kuitenkin ensin ihan tavalliseksi seurakuntapastoriksi. Ah, riparituntien pitäminen, häät, hautajaiset, ristiäiset... Haaveilen myös kirjan kirjoittamisesta, mutta siihen minulla tuskin on lahjoja riittävästi. Saapa nähdä, haaveita pitää aina olla. Kysäisenpä tämän vuodatuksen loppuun lukijoiltani sellaisen pikku jutun, että oletteko te unelmaduunissanne? Jos ette, mitä haluaisitte tehdä ja jos olette, miksi se on unelmatyö?
Kiitoksia vain Marialle inspiraatiosta, menee se loma näinkin. ;) Sitä paitsi tämän tekstinkin kirjoittamiseen kului alle 15 minuuttia. Repikää siitä.
Hih, mäkin oon ollu "työurani alkutaipaleella" puhelinhaastattelijana :D Mutta unelmatyökysymykseen vastatakseni: kaksi koulua käyty, kolmas tauolla enkä vieläkään tiedä mikä haluaisin olla isona... :)
VastaaPoistaPuhelinhaastattelu oli aikamoista. Äänihän siinä on kovilla.
PoistaJa hei, elämää on vielä paljon jäljellä! Ei kai sitä tarvitsekaan tietää mitä haluaa tehdä koko loppuelämänsä ajan. Minä olen miettinyt, että ihmisellähän voi olla vaikka kolme tutkintoa, ja silti voi päätyä tekemään jotain aivan muuta. Ei se väärin ole.
Minähän haaveilen pääseväni opiskelemaan medianomiksi Metropoliaan tv- ja elokuvakäsikirjoittamisen linjalle. Aion itse asiassa päästäkin sinne, mutta JOS ei käy flaksi, niin teologinen taitaa kutsua. Ei minusta ole sairaanhoitajaksi, koska kanylointi ei vain onnistu, ja muutenkin työ on aivan liian stressaavaa. En sano etteikö varmasti papin tai toimittajankin työ voisi sitä olla, mutta you got the point? ;)
Tuli tosta vikasta kappaleesta mieleen, että kirjotin eilen yhtä esseetä pari tuntia. :D Myöhemmin nauroin Tommille, että saman tekstimäärän kirjottaa duunissa 10 minuutissa... Sä kirjotit paljon laajemmalti ja oli kyl mielenkiintoista lukea mitä oot aikasemminkin tehnyt, ja mistä haaveilet tulevaisuudessa, vaikka ollaankin vähän puhuttu niistä.
VastaaPoistaEssee on ehkä vähän eri asia kuin tällainen teksti, jonka voi kirjoittaa ns. kieli poskessa. Tsemppiä koulujuttujen tekoon, tuohan se varmasti kaivattua vastapainoa töille.
PoistaMinustakin on kiva lueskella, mitä ihmiset ovat tehneet ja mitä he tekevät nyt. Haaveita on aina hyvä olla. Minussa on vain se huono puoli, että haaveilen paljon mutta olen kuitenkin niin sanotusti peruslaiska ihminen, eli toimeen tarttuminen on joskus vaikeaa. Teologisessakin kirkkohistoria, heprea ja latina olivat aikamoisia kompastuskiviä, kieli-ihmisiä kun en ole.