TUNNOTON

Toukovauva olisi ihana. Kevät olisi kukkeimmillaan, luonto olisi juuri herännyt eloon eikä tarvitsisi olla viimeisillään pahimmilla kesähelteillä. Jotkut ovat onnekkaita kun onnistuvat suunnittelemaan lasketun ajankin juuri niin kuin itse tahtovat. Ne ihmiset ovat siunattuja.

Meille ei ole tulossa toukovauvaa. (ToukovauvaaKAAN.) 

En tiedä onko tulossa kesä- tai heinävauvaakaan. Ei ehkä elovauvaakaan. En tiedä. Oikeastaan edellisenä päivänä testattu putipuhdas negatesti (oireista huolimatta) ei tunnu missään. Ei tunnu sekään, että menkat alkoivat jälleen, tai ovat ainakin alkamassa. Mikään tässä koko p*skassa ei tunnu miltään. 

Voisin siis editoida aloituskappalettani näin:
Vauva olisi ihana. Ihan sama, mikä vuodenaika silloin olisi, olisivatko heinäkuun helteet pahimmillaan, syksy paskimmillaan vai talvi paukkuvimmilla pakkasillaan, mutta vauva olisi ihana. Elävä sellainen. 

Kuinka kauan täytyy vielä odottaa? Kuinka kauan täytyy toivoa, pettyä, panna niin maan perkeleesti ja huomata, että mitään ei ole tapahtunut siitä huolimatta, ei edes kiinnittymisyritystä? Kukapa olisi arvannut, että toisen raskauden yrittämisestä tulisi näin kivinen tie. Kukapa olisi uskonut, että joutuisin kamppailemaan näiden ongelmien kanssa vauvan menetyksen jälkeen? 

On hassua, että oloni on näinkin turta.

Ei edes itketä.

Jotenkin vain tahdon luottaa siihen, että kyllä me vielä saamme vauvan, oli se sitten luomusti tai hoidoilla. Toivoa ei saa menettää ennen kuin toisin sanotaan. Onhan minulla kuitenkin jo yksi raskaus takana, ja miehelläni on yksi lapsi todisteena siitä, että onnistuakin voi. Jostain syystä meillä ei vain ole onnistunut. Joulukuukin on jo aika lähellä, ja toisaalta oloani helpottaa tieto siitä, että tutkimuksiin voi päästä ja voimme saada apua siihen, mitä emme ole kotikonstein osanneet. Se ei ole luovuttamista, se on vain asioiden siirtämistä osaavampiin ja asiantuntevampiin käsiin. Toivon, että meille riittäisivät ns. kevyemmät hoidot.

Ennen kaikkea kuitenkin toivon, ettei tarvitsisi mennä hoitoihin. 

Let's see. 

Pakkohan meidänkin on onnistua, onhan?

TOIVOTTU LAPSI

Sinä olet toivottu ja odotettu lapsi, vaikket ole vielä ilmoittanutkaan tulostasi. Sinulle on mietitty jo nimiä, pohdittu millainen raskausajasta tulee ja haaveiltu kaikenlaisista ihanista vauvatavaroista, joita sinulle hankkisimme sitten joskus. Samalla toivon keskelle tulee epätoivo, joka kuiskuttelee: "Et sä tule koskaan raskaaksi. Jos tuletkin, sillä on myös duodenaaliatresia. Se kuolee myös kohtuun". En tahdo kuunnella epätoivon ääntä, sillä tällä kertaa ihan oikeasti tahdon vauvan. Peikkiksen ilmoitus tulostaan oli aikanaan suurehko shokki, mutten olisi millään voinut tehdä aborttia, toisin sanoen murhata omaa pienokaistani. 

Jotkut toiset tulevat kerta toisensa jälkeen raskaaksi ehkäisystä huolimatta. Herää kysymys, onko ehkäisyä käytetty silloin oikein, vai onko kyse vain tavallista hedelmällisemmästä pariskunnasta? Nämä vahinkoraskaudet päädytään surutta keskeyttämään, koska "Onhan vauvalla oltava onnelliset vanhemmat". Eikö jokaisella meistä olisi kuitenkin oikeus elää? Jos vauvaa ei pitäisikään itse, tässä maassa on kuitenkin runsaasti pareja jotka ottaisivat mielellään toiseen perheeseen ei-toivotun vauvan omakseen... no, jokainen tekee päätökset itse ja kantaa vastuun seurauksista. Ehkä keskeytyksen jälkeen ei tulekaan enää helposti raskaaksi. Ei voi tietää. Itse en olisi voinut millään tehdä aborttia, vaikka Peikkis ei ilmoittanutkaan hirmuisen suotuisaan aikaan tulostaan. 

Tämä teksti on ajatustenvirtaa. 

Jokainen tekee mitä haluaa, mutta minä olisin vain onnellinen jos se plussa tulisi testiin. Samalla olen kateellinen näille, jotka tulevat ehkäisynkin läpi raskaaksi. Miksen minä voi olla niin hedelmällinen enää? 

Toivottu pieneni, joka olet ehkä jossain, voisitko pian jo tulla luoksemme ilostuttamaan meitä?

SYKSY SAA, MINÄ EN

Elokuun loppu on koittanut, ja kohta alkaa motivoituminen arkiseen aherrukseen, kuten opintoihin ja työntekoon. Muistelen aikaa kaksi vuotta taaksepäin, jolloin jaksoin vain maata sohvalla ja itkeä. Itkin lapseni menetystä ja sitä, että parisuhde meni päin helvettiä. Itkin sitä, etten tiennyt saisinko koskaan enää olla uudelleen raskaana, puhumattakaan siitä, että saisin vauvan kotiin saakka. Uuden miehen kanssa ehkäisyn poisjättö kutkutti aluksi mieltä, mutta yrityskiertojen lisääntyessä tappiomieliala on vallannut alaa. Tuntuu epäreilulta, kun näkee toisten raskautuvan pillerienkin läpi, ja minä itken joka kerta kun menkat alkavat. Tuntuu epäreilulta, että sitä raskautumisen iloa ei suodakaan meille nyt, kun kaikki on ihan hyvin, parisuhde kunnossa ja noin muutenkin... Tuntuu, että olisin jo ansainnut sen kauan kaivatun plussan.

Joskus tuntuu epätodelliselta, että olen ihan oikeasti joutunut odottamaan uutta plussaa yli kaksi vuotta. On kulunut yli kaksi vuotta pienen Peikkiksen kuolemasta, eikä uudesta plussasta ole havaintoakaan. Hassuimmalta tuntuu nähdä joidenkin plussaavan pillerien (Cerazette) läpi. Ei minulla vain ollut sellaisia ongelmia niiden käytön aikana! Ei ollut, vaikka panin kuin kani yhden kumppanin kanssa. Ei tullut plussaa vaikka naimme uuden mieheni kanssa kuin kanit säännöllisesti, eikä tule plussaa vaikka ehkäisy on jäänyt pois. Päin vastoin, kiertoni on totaalisen sekaisin ja pitenee päivä päivältä. Ovulaatiosta ei ole tietoakaan, ja henkinen kantti alkaa olla lopussa. 

Loppuviikko tuo tullessaan juhlia, häitä sun muita, ja nakertaa jo valmiiksi kun tiedän "saavani" maistella viiniä. Mieluummin olisin vesi- ja mehulinjalla ja silittelisin salaa vielä pientä kumpua ja vaalisin pientä salaisuutta kohdussani.

Syksy saa, minä en? 

Ei kai auta muu kuin toivoa, että minäkin saisin vielä joku kaunis päivä tuijotella kahta viivaa raskaustestissä ja synnyttää lopulta pienen rääkyvän nyytin, jonka saisi ihan kotiinkin saakka.

EI MITÄÄN UUTTA TÄLTÄ RINTAMALTA

Tällä vauvanyritysrintamalla ei tapahdu mitään uutta. En ole yhtään kärryillä kiertopäivistäni, mahdollisesta ovulaatiosta tai yhtään mistään, muttei se haittaa. On ihanaa kun kerrankin ei mieti kroppaansa ja sen toimintaa, laske kalenterin avulla, koska menkkojen pitäisi alkaa ja sitä rataa. Loma on todellakin ainakin tähän asti ollut lomaa myös tästä raskautumisyrityksestä, ja hyvä niin. Vielä olisi lomaa ja vähän kesääkin jäljellä, ja mietin mitä voisin tehdä. Mies on sairaslomalla, joten meillä on hyvin yhteistäkin aikaa nyt. Ei, saikku ei liity mielenterveysongelmiin, eikä mies ole nykäissyt itselleen myöskään kivestulehdusta, pneumoniaa tai sikainfluenssaa tai mahatautia. Tarkoituksena olisi käydä ainakin vähän shoppailemassa, kävelyllä, katsella leffoja, nauttia toisistamme ja kaikenlaista muuta mukavaa. 

Kävin viime viikolla Savossa ystäväni luona ja vietimme leppoisaa aikaa saunoen, grillaten, syöden, jutellen ja nauttien pari siideriä. Lällytin myös ystäväni saksanpaimenkoiraa ja katselin liikutuksen kyyneleet silmissä hänen ja miehensä 2-vuotiaan tyttären touhuiluja. Ovat ne taaperot vain niin suloisia! Sen jälkeen olikin aika lähteä kohti Länsi-Suomea, missä kävimme moikkaamassa anoppiani, majoituimme ystävillemme, joimme ensimmäisenä yönä kaljaa ja kaikkea muuta aamukuuteen saakka, heräsimme jäätävään krapulaan ja lähdimme sen jälkeen äijäbileisiin. Jep, olin äijäbileissä ainoa nainen muttei se meininkiä haitannut. Miehen ystävä oli ollut huolissaan sopeutumisestani mutta yllättyi hieman kun suustani pääsi rääväsuisempaa tekstiä kuin monelta mieheltä koskaan. No, vaikka minulla onkin tissit, minulla on helvetin isot henkiset munat. Miehet saunoivat, minä en. Minä join vain viiniä, lonkeroa, skumppaa, drinkkejä ja olin loppuillasta kännissä kuin... käki? Se viina ei ainakaan loppunut juomalla.

Olenkin joskus miettinyt, miten joillekin miehille tuntuu olevan kova pala, jos nainen haluaa tulla yhteissaunaan. Ei kai siinä mitään olisi ollutkaan, jos en olisi ollut ainoa nainen paikalla ja muutkin naiset olisivat halunneet saunoa. Oma mieheni vain ei halua, että muut näkevät minut alasti. Mitähän pahaa siinäkin on? Ei minun mielestäni mitään, mutta tuo ukko on joskus vähän vanhanaikainen. Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että sauna ei ole todellakaan miten eroottinen tai seksuaalisia jännitteitä nostattava paikka. Siellä juodaan kaljaa tai vaihtoehtoisesti Jack Danielsia pullon suusta, heitetään huonoja vitsejä, löylyä, hikoillaan ja puhistaan kuumissaan. Enpä ainakaan itse voisi kokea kiihottuvani alastomista miesvartaloista, joiden yläpäät ovat kännissä kuin käki ja ainoa, mikä seisoo on silmät päässä. Ehkä joku toinen kerta sitten? Olen ollut ennenkin ainoana naisena äijäporukassa saunomassa, ja voin vannoa että _mitään_ seksuaalista ei ole tapahtunut. Myönnetään, etten edes ole mikään ruusunnuppu tai mitään, mutta... 

Se siitä aiheesta. Saunassa tuskin olisi tapahtunut mitään joukkopanoa, jonka jälkeen saisimme ihmetellä kuka on lapsen isä. Sunnuntaina heräsimme puoli kahdelta hieman nihkeään oloon, lähdimme ajamaan kolmen maissa takaisin kotikonnuille ja vietimme jäätävän liskojen yön. Nyt siitäkin on toivuttu, ainakin jotakuinkin. Kohta voisin lähteä ostamaan itselleni uutta puhelinta, ja saapa nähdä mitä sitten keksii. Ainakin terassikelit ovat kohdallaan! Viikonloppuna olisi jotain Kuritushuonehommia eräässä helsinkiläisessä hevibaarissa, ja huomenna ystäväni vaimonsa kanssa tulee iltakahville (tai -kaljalle). Tekemistä siis piisaa!

Saapa nähdä, milloin ajatukseni palaavat täysipainoisesti tähän raskaudenyrityshommaan. Toivottavasti eivät hetkeen!

VR = VENAA RAUHASSA?

Tämän kirjoituksen myötä tahdon toivottaa kaikille lukijoilleni ihanaa loppukesää joko loman tai töihinpaluun merkeissä. Minä lähden kauas kotiseuduiltani... tai no okei, Kuopioon. Ei sitä oikein ulkomaanreissuksi voi kutsua, mutta pääsenpähän hetkeksi muualle lepuuttamaan hermojani. Matkailu on kivaa, lomailu vielä mahtavampaa! 

Nyt en uhraa ajatustakaan vauvautumishaaveille vaan rentoudun. Niin kerta!

Palataan astialle, jahka kotimaanturneeni on ohitse. ;)

MEMORIES

Istuin toissapäivänä autossa matkalla hakemaan mieheni tytärtä meille. Yhtäkkiä mieleeni tulvahti mielikuvia ja muistoja varhaisnuoruudesta ja teini-iästä. Muistan kaikki seurakuntien leirit, joille lähdin mieli täynnä odotusta, unelmia ja kaipuuta kohdata Jumala henkilökohtaisesti. Muistan hervottomat bussimatkat milloin mihinkin leirikeskukseen ja 13-vuotiaan yläasteelle menevän tytön jännityksen, kun leiri pidettiinkin Göteborgin lähellä YWAMin leirikeskuksessa. Se oli sitä suuren maailman tuntua pienelle tytölle, joka ei koskaan aiemmin ollut matkustanut Maarianhaminaa kauemmas (ja sekin oli kuudennen luokan luokkaretki). Muistan pitkän bussimatkan Ruotsin halki, leirikeskuksen, rukous- ja ylistyshetket, yhteenkuluuvudentunteet ja ensirakkauteni, joka sattui olemaan minua kahdeksan vuotta vanhempi. Jep, epätoivoinen varhaisteini kuvitteli 20-vuotiaan miehen katsovan itseään sillä silmällä. Sallikaa minun nauraa. Muistan myös, kuinka olimme evankelioimassa Uddevallassa porukan kanssa. En minä osannut, koska kielipääni oli suunnattoman huono. Koin olevani vajaampi kuin muut, koska en saanut näkyjä enkä ilmestyksiä, en puhunut kielillä, olin ujo... 

Muistan myös erään leirin, jolla eräs pastori antoi minulle kortin. Kortin takana luki jotain siihen suuntaan, että hän näki näyn jossa olin auringonkukka. Se auringonkukka kukoisti ja kantoi paljon satoa. Niin kuulemma minäkin. Pastori sanoi Jumalan tulevan käyttämään minua todella voimakkaasti joskus, ja olin onnellinen noista sanoista. Mitä tapahtui? En tiedä. Olin aina ujo ja arka puhumaan omasta uskostani, ja kun kukaan ystävistäni joiden puolesta rukoilin, ei tullutkaan uskoon, ajattelin kaiken tuon olleen paskapuhetta. Siitä se alamäki kai lähti. Jumala tuntui toimivan muiden ihmisten elämässä, mutta itse sain sitä kuuluisaa sontaa niskaan niin että ropisi. Ei kai ihmekään, että koin lopulta suurta tarvetta irrottautua tuosta kaikesta kypsässä 23:n vuoden iässä.

Nyt olen 27-vuotias nainen, ja nuo teini-iän kokemukset tuntuvat kovin kaukaisilta.

Kaikki raamattutunneilla istumiset, ylistys- ja rukoushetket, ihmisiin tutustuminen ja raikas reipas meininki ovat taaksejäänyttä elämää. En ole enää se sama tyttö, joka halusi kaikesta sydämestään, sielustaan ja mielestään palvella Jumalaa, elää puhtaan elämän ja olla erilainen kuin muut. Joskus 14-vuotiaana VANNOIN etten koskaan menisi miehen kanssa sänkyyn ennen avioliittoa. Se oli ennen anoreksiaa ja aviokriisiä. Nyt joku voisi väittää kaiken kokemani rikkoneen minua, mutta oikeasti en vaihtaisi päivääkään elämästäni pois. En vaihtaisi pois odotusaikaa, en vaihtaisi pois mitään... mutta silti mietin joskus, kuinka palavasti rukoilin leireillä. Muistelen, kuinka muut luokkatoverit menivät ryyppäämään yläasteella, alkoivat polttaa ja seurustelivat milloin kenenkin kanssa. Minä olin se outolintu, joka ei polttanut, juonut, kulkenut kaupungilla ja elänyt normaalia elämää. Minä olin se, jonka perjantait ja lauantait kuluivat nuortenilloissa. Sainko olla sen vuoksi kiusattu? Todellakin sain. Seurakunnassa kertoessani näistä asioista sain vain kuulla, että saan olla onnellinen kun minua vainotaan uskoni takia? Niinkö? 

Olinko onnellinen?

En.

Mietin monesti teini-ikäisenä, että olisi parempi kuolla kuin elää, koska eihän minulla ollut ystäviä. En kuulunut joukkoon. Oikeastaan vasta aikuisena olen kokenut kuuluneeni johonkin, niin kierolta kuin se kuulostaakin. Joku voisi sanoa että oli oikein minulle, kun vauvani kuoli. Onhan se kai tavallaan rangaistus kaikista synneistäni, mutta eihän sitä pitäisi kostaa viattoman vauvan kautta. Eihän?

Nuo muistot leireistä ja hengellisistä tilaisuuksista tulevat aina välillä mieleeni. Mietin, mitä 27-vuotias Annis voisi sanoa 13-vuotiaalle Annikselle, jolla oli suuria unelmia siitä, kuinka Jumala käyttäisi häntä sitten, kun hän on vähän isompi ja aikuisempi. 27-vuotias Annis voisi kirjoittaa sille epävarmalle, koulukiusatulle teinille kirjeen jossa kertoisi kuinka elämä ei koskaan mene niin kuin odottaa. Teininä pahin pelkoni oli, että luopuisin uskostani ja tulisin samanlaiseksi kuin muut. Nyt minua naurattaa. Uskon edelleen Jumalaan, kai. En vain halua olla osa sitä yhteisöä, jossa toisten tekemisiä vahdataan silmä kovana ja pienistäkin jutuista nuhdellaan. Näin on hyvä juuri nyt. 

Pitkä matka on kuljettu tähän saakka, ja voin vain ihmetellä kuinka paljon olenkaan muuttunut viimeisten kymmenen vuoden aikana... siitä rumasta koulukiusatusta tytöstä on ehkä kuoriutunut joutsen. Tai jotain. (Ja joutsenethan ovat paitsi kauniita, myös helvetin äkäisiä...) Ne unelmat, joita unelmoin teini-ikäisenä, eivät toteutuneet. Kunpa se unelma elävästä lapsesta kuitenkin toteutuisi, vielä joskus, joskus jossain...

Kiitos ja anteeksi.

AND THEN IT ALL BEGINS AGAIN

Raskaustestin tekemisen ajattelemisessa ON jotain suurta taikaa. 

Juu ei, en ole kusaissut testiin kahta viivaa vaan maannut toissayönä lähestulkoon valveilla ja herännyt törkeisiin vatsakramppeihin aamuyöstä vain huomatakseni kuukauden suosittujen alkaneen jälleen rytinällä. Kiitos kroppa, jälleen kerran. Oi kuinka rakastankaan sitä, ettet vain tule raskaaksi. Oi kuinka rakastankaan sitä tunnetta, kun kaupungilla vyöryy vastaan paksumahoja toisensa jälkeen ja minä vuodan samaan aikaan kuin pistetty sika tai jotain sinne päin. Kiitos elämä, että Peikkiksen kuolemasta on jo yli kaksi vuotta, enkä ole sen jälkeen tehnyt ainuttakaan positiivista raskaustestiä.

Katkeraksihan tässä tulee.

In-Your-Face-Book heittää naamalle uutisia synnyttäneistä ystävistä, ja vaikka minun pitäisi olla onnellinen heidän puolestaan, tulen vain vihaiseksi ja katkeraksi. Ovatko kohtuni limakalvotkin jo niin sitruunaiset, ettei sinne kiinnity mitään? Jep, sitruunapillu sanan varsinaisessa merkityksessä!

Onneksi olen nyt sentään lomalla, vaikka aivoni ovatkin jääneet työmoodiin. Näen nimittäin joka yö työunia vaikken edes tahtoisi.

Huomenna olisi jotain Myötätuulirock-hommiakin, ja vaikka suunnittelinkin voivani pahoin kyseisillä festareilla, taidankin voida pahoin vasta niiden jälkeen.

Krapulan vuoksi. 

No, onneksi siideri sentään on hyvää eikä tarvitse katsella känniääliöitä, kun on itse selvinpäin. Skool ja kippis ja rai rai. Saatana. 

Toisiko se yrityskierto numero 8 vihdoin onnen, toisiko? 

Haikara, voisitko korjata sen navigaattorisi ja suunnata seuraavaksi meidän luoksemme, koska pidemmän päälle pää ei kestä sitä, kun joka kuukausi sama tuskailu ja piinailu alkavat alusta. No, ainakaan en ole vielä sortunut ovulaatiotesteihin ja pakkopullaseksiin. 

Vielä.