Istuin toissapäivänä autossa matkalla hakemaan mieheni tytärtä meille. Yhtäkkiä mieleeni tulvahti mielikuvia ja muistoja varhaisnuoruudesta ja teini-iästä. Muistan kaikki seurakuntien leirit, joille lähdin mieli täynnä odotusta, unelmia ja kaipuuta kohdata Jumala henkilökohtaisesti. Muistan hervottomat bussimatkat milloin mihinkin leirikeskukseen ja 13-vuotiaan yläasteelle menevän tytön jännityksen, kun leiri pidettiinkin Göteborgin lähellä YWAMin leirikeskuksessa. Se oli sitä suuren maailman tuntua pienelle tytölle, joka ei koskaan aiemmin ollut matkustanut Maarianhaminaa kauemmas (ja sekin oli kuudennen luokan luokkaretki). Muistan pitkän bussimatkan Ruotsin halki, leirikeskuksen, rukous- ja ylistyshetket, yhteenkuluuvudentunteet ja ensirakkauteni, joka sattui olemaan minua kahdeksan vuotta vanhempi. Jep, epätoivoinen varhaisteini kuvitteli 20-vuotiaan miehen katsovan itseään sillä silmällä. Sallikaa minun nauraa. Muistan myös, kuinka olimme evankelioimassa Uddevallassa porukan kanssa. En minä osannut, koska kielipääni oli suunnattoman huono. Koin olevani vajaampi kuin muut, koska en saanut näkyjä enkä ilmestyksiä, en puhunut kielillä, olin ujo...
Muistan myös erään leirin, jolla eräs pastori antoi minulle kortin. Kortin takana luki jotain siihen suuntaan, että hän näki näyn jossa olin auringonkukka. Se auringonkukka kukoisti ja kantoi paljon satoa. Niin kuulemma minäkin. Pastori sanoi Jumalan tulevan käyttämään minua todella voimakkaasti joskus, ja olin onnellinen noista sanoista. Mitä tapahtui? En tiedä. Olin aina ujo ja arka puhumaan omasta uskostani, ja kun kukaan ystävistäni joiden puolesta rukoilin, ei tullutkaan uskoon, ajattelin kaiken tuon olleen paskapuhetta. Siitä se alamäki kai lähti. Jumala tuntui toimivan muiden ihmisten elämässä, mutta itse sain sitä kuuluisaa sontaa niskaan niin että ropisi. Ei kai ihmekään, että koin lopulta suurta tarvetta irrottautua tuosta kaikesta kypsässä 23:n vuoden iässä.
Nyt olen 27-vuotias nainen, ja nuo teini-iän kokemukset tuntuvat kovin kaukaisilta.
Kaikki raamattutunneilla istumiset, ylistys- ja rukoushetket, ihmisiin tutustuminen ja raikas reipas meininki ovat taaksejäänyttä elämää. En ole enää se sama tyttö, joka halusi kaikesta sydämestään, sielustaan ja mielestään palvella Jumalaa, elää puhtaan elämän ja olla erilainen kuin muut. Joskus 14-vuotiaana VANNOIN etten koskaan menisi miehen kanssa sänkyyn ennen avioliittoa. Se oli ennen anoreksiaa ja aviokriisiä. Nyt joku voisi väittää kaiken kokemani rikkoneen minua, mutta oikeasti en vaihtaisi päivääkään elämästäni pois. En vaihtaisi pois odotusaikaa, en vaihtaisi pois mitään... mutta silti mietin joskus, kuinka palavasti rukoilin leireillä. Muistelen, kuinka muut luokkatoverit menivät ryyppäämään yläasteella, alkoivat polttaa ja seurustelivat milloin kenenkin kanssa. Minä olin se outolintu, joka ei polttanut, juonut, kulkenut kaupungilla ja elänyt normaalia elämää. Minä olin se, jonka perjantait ja lauantait kuluivat nuortenilloissa. Sainko olla sen vuoksi kiusattu? Todellakin sain. Seurakunnassa kertoessani näistä asioista sain vain kuulla, että saan olla onnellinen kun minua vainotaan uskoni takia? Niinkö?
Olinko onnellinen?
En.
Mietin monesti teini-ikäisenä, että olisi parempi kuolla kuin elää, koska eihän minulla ollut ystäviä. En kuulunut joukkoon. Oikeastaan vasta aikuisena olen kokenut kuuluneeni johonkin, niin kierolta kuin se kuulostaakin. Joku voisi sanoa että oli oikein minulle, kun vauvani kuoli. Onhan se kai tavallaan rangaistus kaikista synneistäni, mutta eihän sitä pitäisi kostaa viattoman vauvan kautta. Eihän?
Nuo muistot leireistä ja hengellisistä tilaisuuksista tulevat aina välillä mieleeni. Mietin, mitä 27-vuotias Annis voisi sanoa 13-vuotiaalle Annikselle, jolla oli suuria unelmia siitä, kuinka Jumala käyttäisi häntä sitten, kun hän on vähän isompi ja aikuisempi. 27-vuotias Annis voisi kirjoittaa sille epävarmalle, koulukiusatulle teinille kirjeen jossa kertoisi kuinka elämä ei koskaan mene niin kuin odottaa. Teininä pahin pelkoni oli, että luopuisin uskostani ja tulisin samanlaiseksi kuin muut. Nyt minua naurattaa. Uskon edelleen Jumalaan, kai. En vain halua olla osa sitä yhteisöä, jossa toisten tekemisiä vahdataan silmä kovana ja pienistäkin jutuista nuhdellaan. Näin on hyvä juuri nyt.
Pitkä matka on kuljettu tähän saakka, ja voin vain ihmetellä kuinka paljon olenkaan muuttunut viimeisten kymmenen vuoden aikana... siitä rumasta koulukiusatusta tytöstä on ehkä kuoriutunut joutsen. Tai jotain. (Ja joutsenethan ovat paitsi kauniita, myös helvetin äkäisiä...) Ne unelmat, joita unelmoin teini-ikäisenä, eivät toteutuneet. Kunpa se unelma elävästä lapsesta kuitenkin toteutuisi, vielä joskus, joskus jossain...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti