SYKSY SAA, MINÄ EN

Elokuun loppu on koittanut, ja kohta alkaa motivoituminen arkiseen aherrukseen, kuten opintoihin ja työntekoon. Muistelen aikaa kaksi vuotta taaksepäin, jolloin jaksoin vain maata sohvalla ja itkeä. Itkin lapseni menetystä ja sitä, että parisuhde meni päin helvettiä. Itkin sitä, etten tiennyt saisinko koskaan enää olla uudelleen raskaana, puhumattakaan siitä, että saisin vauvan kotiin saakka. Uuden miehen kanssa ehkäisyn poisjättö kutkutti aluksi mieltä, mutta yrityskiertojen lisääntyessä tappiomieliala on vallannut alaa. Tuntuu epäreilulta, kun näkee toisten raskautuvan pillerienkin läpi, ja minä itken joka kerta kun menkat alkavat. Tuntuu epäreilulta, että sitä raskautumisen iloa ei suodakaan meille nyt, kun kaikki on ihan hyvin, parisuhde kunnossa ja noin muutenkin... Tuntuu, että olisin jo ansainnut sen kauan kaivatun plussan.

Joskus tuntuu epätodelliselta, että olen ihan oikeasti joutunut odottamaan uutta plussaa yli kaksi vuotta. On kulunut yli kaksi vuotta pienen Peikkiksen kuolemasta, eikä uudesta plussasta ole havaintoakaan. Hassuimmalta tuntuu nähdä joidenkin plussaavan pillerien (Cerazette) läpi. Ei minulla vain ollut sellaisia ongelmia niiden käytön aikana! Ei ollut, vaikka panin kuin kani yhden kumppanin kanssa. Ei tullut plussaa vaikka naimme uuden mieheni kanssa kuin kanit säännöllisesti, eikä tule plussaa vaikka ehkäisy on jäänyt pois. Päin vastoin, kiertoni on totaalisen sekaisin ja pitenee päivä päivältä. Ovulaatiosta ei ole tietoakaan, ja henkinen kantti alkaa olla lopussa. 

Loppuviikko tuo tullessaan juhlia, häitä sun muita, ja nakertaa jo valmiiksi kun tiedän "saavani" maistella viiniä. Mieluummin olisin vesi- ja mehulinjalla ja silittelisin salaa vielä pientä kumpua ja vaalisin pientä salaisuutta kohdussani.

Syksy saa, minä en? 

Ei kai auta muu kuin toivoa, että minäkin saisin vielä joku kaunis päivä tuijotella kahta viivaa raskaustestissä ja synnyttää lopulta pienen rääkyvän nyytin, jonka saisi ihan kotiinkin saakka.