SOUND OF SILENCE

Kiireinen "ura"nainen ei ole ehtinyt kirjoitella blogiaankaan aikoihin johtuen monistakin tekijöistä. Muutto on hoidettu kunnialla loppuun (minun osaltani), mutta joka viikonloppu on ollut menoa jos jonkinlaista, ja arkena olen totaalisen ryytynyt töiden jälkeen näpyteltyäni muutamia lääkärien saneluita puhtaiksi. Aikaa ei ole jäänyt siis blogillekaan, vaikka lupasinkin kirjoitella tänne vähän useammin. Mistähän siis aloittaisin? 

Äidin hoidot ovat etenemässä kolmanteen doketakselihoitoon, jonka jälkeen alkaa CEF-satsien sarja. CEF on yhdistelmäsytostaatti, joka saattaakin hiustenlähdön lisäksi aiheuttaa pahoinvointia ja muita vähemmän kivoja juttuja. Äitiparka luuli pahoinvoinnin kestävän yhtäjaksoisesti sytostaatin annosta seuraavaan sytostaattiin, mutta minä valaisin häntä siitä tosiasiasta, että maksimissaan sytostaattien aiheuttaman pahoinvoinnin kesto on sellaiset kolme päivää. CEF-putken jälkeen onkin vuorossa neljän viikon huilitauko ennen leikkausta, jossa ne toivottavasti poistavat paitsi kainalon imusolmukkeet, myös vasemman rinnan, noin niin kuin just in case. 

Vauvanyritysrintamalle ei kuulu mitään.
Ei sillä, etteikö "yritystä" olisi ollut, mutta menkat alkavat aina ennen kuin ehdin edes tutkailla mahdollisia raskausoireita. En tiedä onko pahempaa viettää kesäkin perse vuotaen aina kuukauden välein vai oksennella pahoinvoinnin vuoksi? Sanokaa te.

Mieskin muuttaa omat kamansa tänne tämän kuukauden aikana, ja silloin olemme vihdoinkin virallisesti avopari. Minä haaveilen ylennyksestä, ehehhe, sillä sainhan töissä jo kehujakin siitä, että olen nopea kirjoittaja ja teen työni hyvin.

Ei kai tässä kurjuutta kummempaa. Se on kesä nyt, ja sen myötä aikaa kirjoittelulle on tuskaisen vähän. Tämä blogi on siis harvinaisen hiljainen kesän aikana, kuten taisi käydä viime kesänäkin...

SE AIKA VUODESTA, KUN...

Tänään on taas se aika vuodesta, kun pitäisi pysyä poissa sosiaalisesta mediasta.
Tänään on se aika vuodesta, kun naamalle lävähtää kipeitä muistutuksia siitä, mitä minulla voisi olla, mutta ei vain ole. 
Tämä on se päivä, jolloin muistan liian kipeästi olevani äiti ilman lasta.
Tänään en kuitenkaan ole vielä lapsi ilman äitiä.

Äitini synnytti minut vuonna 1985 sectiolla, vauvan jolla oli duodenaaliatresia. Hän sai nähdä minut vain hetken verran ennen kuin minut kiidätettiin leikkaussaliin ja sieltä vauvojen teholle. Vanhempani muistavat hetken, jona kävivät katsomassa minua. Olin ollut happikaapissa hengityskoneessa ja yrittänyt itkeä, mutta ääntä ei vain ollut tullut. Säälittävä reppana, pieni ihmisentaimi, jota vanhempani kohtelivat kuin silmäterää johtuen esikoisensa menetyksestä.

Sittemmin kasvoin hurjaa vauhtia. Opin puhumaan ennen kävelemistä, ja alle 2-vuotiaana olin kuulemma puhunut kuin papupata. Olin sosiaalinen lapsi ja sain helposti ystäviä niin kerhossa kuin esikoulussa ja koulussa. Vuodet kuitenkin muokkasivat minusta koulukiusaamisen myötä hiljaisen, aran, itsekseen viihtyvän ja epävarman tytön. Murrosiässä en juurikaan kapinoinut, mutta osasin silti riidellä äitini kanssa mitä typerimmistä syistä. Erityisen katkera olin kuukautisten alettua: en saanut äidiltäni tukea niinkin isossa asiassa. Vuodet vierivät, lopetin yläasteen, siirryin lukioon, riitelin äitini kanssa ylioppilasjuhlien järjestämisestä ja kaikesta... ja niin minusta kasvoi aikuinen.

Viimeisen kolmen vuoden aikana on tapahtunut paljon. Äidistäni tuli melkein isoäiti. Äitini oli nähnyt enneunen, jossa lapseni kuoli. Sitten äiti sairastui syöpään. Minusta tuli äitini vartija ja joudun pitämään huolta hänestä. Jos äidit ovat huolissaan lapsistaan, niin kyllä minäkin olen huolissani äidistä. Olen käynyt lääkärissä hänen kanssaan, tsempannut sytostaattien aikana, kysellyt vointia, laittanut kalenteriin vastaanottoajat syöpäklinikalle, halannut kun äiti on erityisen hajalla ja muistanut kertoa, kuinka rakas hän on minulle.

En toivoisi enää mitään muuta kuin sitä, että äitini eläisi vielä kun jonain päivänä EHKÄ saan elävän lapsen. Ihan sama kumpaa sukupuolta tuleva vauva olisi, kunhan hän päästäisi suuren parkaisun synnärillä ja kunhan saisin nuuskutella vauvantuoksua, imettää, seurata lapseni kasvua ja iloita jokaisesta kehitysaskeleesta. Antaisin vaikka kaikki raajani siitä ilosta, että Peikkis saisi elävän pikkusisaruksen. Kolme vuotta sitten vietin äitienpäivää tulevana äitinä. Tänään on minun kolmas äitienpäiväni äitinä ilman lasta. Se tuntuu kipeältä, raastavalta ja tuskaiselta. Silti olen onnellinen siitä, että sain hetken aikaa kantaa kohdussani maailman kauneinta, täydellisintä ja suloisinta pientä tyttöä, puristaa häntä rintaani vasten synnytyssalissa ja harjata kauniin, tummatukkaisen tyttäreni hiukset parkuen räkä poskella. Sain saattaa hänet haudan lepoon Taivaan Isän luokse. Saan ajatella, että tapaan pieneni vielä jonain päivänä.

Tänään aion kuitenkin nauttia siitä, mitä hyvää elämässäni on. 
Tänään soitan äidilleni ja kerron, kuinka paljon rakastan ja arvostan häntä.
Tänään muistelen pienokaistani, joka melkein teki minusta äidin. 
Tänään itken, jos itkettää.

Ihanaa äitienpäivää teille, joilla on etuoikeus olla äitejä eläville lapsille.
Siedettävää tätä päivää teille, jotka olette joko menettäneet oman äitinne tai lapsenne tai ette ole toiveistanne huolimatta saaneet lasta. Ajatukseni ovat erityisesti teidän luonanne tänään. <3

WHAT HAVE I BECOME

Kevään kunniaksi villiinnyin ja menin tekemään pahojani, kas näin:

Vielä eilen aamulla naamassani ei ollut tuota kulmalävistystä. Nyt on. 

Ihana ystäväni N on ammatiltaan myös itseoppinut lävistäjä, ja näin ollen illanvieton lomassa otin itselleni uuden lävistyksen. Miksi? No siksi, kun ne ovat niin hienoja. Ensimmäisen lävistykseni otin avioeron aikoihin, kun tuntui että pitäisi jotenkin uudistua. Se oli vaatimaton pieni rustolävistys korvaan, eikä sitä juurikaan edes huomaa. Seuraava lävistys olikin industrial korvaan, ja sen kävin ottamassa hetken mielijohteesta keväällä 2009. Sattui muuten aivan järkyttävästi. Tuossa välissä otin myös napalävistyksen, mutta kiitos useiden vatsan alueen leikkausten, se kasvoi ulos paikaltaan. No, eipä ole ollut ikävä.

Peikkiksen kuoleman ja avoeron jälkeen otin nännilävistyksen. Häveliäisyyssyistä en laita siitä kuvaa tänne, mutta siellä se on, oikeassa nännissä ajatuksella "En mä mitään enää koskaan kuitenkaan imetä, perkele". Samalla otin myös ihan perinteisen rei'än toiseen korvaani. No, eilen tuli sitten kaikkien positiivisten muutosten keskellä tarve ottaa lisää reikää nahkaan, tällä kertaa kulmalävistyksen muodossa. Kaikki lävistykseni ovat saaneet alkunsa täydellisestä ex tempore -ideasta. "Hei, tuossa on lävistysliike, varaanpa ajan!" tai "Hei, N osaa lävistää, mitäs laitettaisiin?" Eilenkin pohdiskelimme kolmen eri vaihtoehdon välillä päätyen juurikin tuohon kulmakoruun. (Ja kyllä, N käyttää täysin steriilejä välineitä, neulat ovat yksittäispakattuja ja kertakäyttöisiä ja lävistyskohta puhdistetaan huolellisesti ennen rei'än tekoa.)

Kai tämä lävistysaddiktioni kumpuaa hieman siitäkin, etten saanut juurikaan nuoruudessani rei'ittää naamaani tai ottaa mustetta iholleni, koska se oli syntiä. Sittemmin olen kyllä näitä perversioita toteuttanut oikein big time. Lisäksi lävistykset ovat kauniita, ja kai siinä lävistyksen ottamisessa on jotain masokismiakin mukana. Mene ja tiedä. Nyt arvon jo seuraavan lävistyksen kohtaa. Alahuuleen, perhaps? Tai sitten tragus? En tiedä, kertokaa minulle mitä teen? Sen tatuoinninkin otan tuossa syssymmällä, ja tiedän jo mitä ja minne.

Metalliskenessä on aika paljon tatuoituja ja lävistettyjä ihmisiä. Kai se on sitten sitä, että ulkonäölläkin halutaan julistaa olevansa kapinallisia. Tavallaan mietin, että tatuointien ja lävistyksienkin kapinallisuudesta katoaa ehkä hohto, jos jokaisella vastaantulevalla on sellainen, mutta toisaalta, jos sen kokee osaksi omaa identiteettiään, niin mikäs siinä. Ei minun miehellänikään mitään lävistyksiä ole (tai on sillä toisessa korvassa reikä), ja olkavarressakin vain yksi haalistunut tatuointi. Minä taas olen meistä se, joka käy aina silloin tällöin ottamassa jonkin killuttimen korvaan / naamaan / nänniin ja haaveilen useammastakin kuin yhdestä tatuoinnista. Meitä on moneen junaan. Minä tykkään lävistyksistä, ne sopivat minulle, eikä niihin liity mitään tietynlaista skeneuskovaisuutta. 

Minusta tuli avioeron jälkeen vihdoinkin Minä: lävistetty ja pian tatuoitukin metallimimmi, joka ei kuitenkaan pidä lävistyksiään skeneuskovaisuuden vaan ihan vain oman persoonansa merkkinä.

(Vähän kyllä silti jännittää mennä seuraavan kerran kylään vanhempien luo, he kun eivät pahemmin tykkää lävistyksistäni ja tatuointi-ideastani. No, omapa on kroppani. Turha heidän on siitä nillittää, eihän niiden reikien teko tai kuvan piirtäminen iholle heidän lihaansa tapahdu. Ai niin, mutta kun "EI VAAN MEIDÄN NUORUUDESSAMME!" No, minun nuoruudessani kyllä.)

"KELTAINEN TOUKOKUU / MIKSET..." EI KUN VOI VELJET, SEHÄN TULI JO!

Nyt on taas se aika vuodesta, kun jotkut kummalliset onnellisuushormonit ovat vallanneet kropan, mielen ja kaiken, ja vaikka muutamat asiat elämässä ovatkin sieltä, syvältä ja poikittain, niin toisaalta elämä on aika jees tällä hetkellä.

Blogihiljaisuuteni on johtunut siitä, että olen puuhannut muuttoa, juossut äidin asioilla, puuhannut vähän lisää muuttoa, viettänyt vappua, puuhannut muuttoa (joko mainitsin muuton puuhaamisen?), hoitanut äitiä, aloittanut uuden työn ja juhlistanut onnistuneesti suoritettua muuttoa rakkaani ja ystävieni kanssa. Lisäksi istahdin perjantaina PRKL-klubilla lätkämatsia seuraamaan, ja  jotenkin kummallisesti jäin kuuntelemaan Ghoul Patrolin keikan hienosti pelatun matsin jälkeen (kyllä, jatkoaikamaalikin ON voittomaali!)...

Are they radioactive or does it just seem like that?

..

...ja tulin tietysti ihan järkyttävään jurriin, koska: 

Piti olla vesilinjalla, mutta peli oli liian jännä. Naamani näyttää kuvassa  petolinnun perseeltä, mutta hei, kukkiihan se perunakin...?

Tuo kuva kertonee sen, millä linjalla ilta jatkuikin? Hyvä.

Onneksi en ollut ainut, joka veti pienet (lue: järkyttävät) hönöt perjantaina. Mieheni, ihana, rakas ja joskus toooooooooodella raivostuttava mieheni oli kotonaan katsomassa matsia, pämppäämässä Suomi-viinaa ja päätyi paikalliseen, missä joku tarjosi hänelle paitsi kaljaa myös jallua. Lauantaina oli muutto. Siis ihan virallinen muutto. Onneksi olimme saaneet roudattua joitakin tavaroitani asunnolle jo ennen virallista muuttopäivää, joten ihan kamalasti sitä kamaa ei ollutkaan kannettavana. Voin silti kertoa, että oli hieman (todella) *PIIP* herätä lauantaina klo. 09:00 isäni puheluun, kun olin käynyt nukkumaan suunnilleen klo. 03:00 aamuyöllä. Hyvä että sain nukuttua vielä pari tuntia ennen kuin muutto pääsi alkamaan aivan toden teolla.

Meitä oli suorittamassa muuttopuuhia paitsi minä, isäni ja rumempi puoliskoni, myös kolme muuta frendiä. Voin aivan valehtelematta sanoa, että koko homma oli suoritettu tunnissa. Sen jälkeen olikin hyvä korkkailla taas alkoholipitoisia juomia (WHY OH WHY?) ja nauttia omasta, uudesta kodista. Ette todellakaan voi uskoa, kuinka järkyttävän ihanaa on muuttaa omaan kotiin omien tavaroidensa keskelle. Sanotaanko nyt näin, että ensin asuin vanhempieni luona Peikkiksen kuoleman ja avoeron jälkeen katastrofaalisen rahatilanteen vuoksi, sen jälkeen tapasin nykyisen mieheni ja suunnittelimme pikaisella aikataululla yhteenmuuttoa, päätimme himmata, ja sitten päätin hakea asuntoa. Kas kummaa kun sainkin sen nopealla aikataululla hakemuksen jättämisen jälkeen. Tässä sitä sitten ollaan. Kultamussukkani muuttaakin tänne joskus kesällä perässä. Joo, kyllä, kutsumme toisiamme edelleen koko ajan muruiksi, hunajapupuiksi, rakkaiksi ja ties miksi vaikka seurustelua tulee tänä kesänä täyteen kaksi vuotta. Osaamme me kyllä sitten riidelläkin, mutta se on jo täysin toinen tarina. ;)

Tänään aloitinkin uudessa työssäni. 
Puran lääkärien saneluita koneelle, ja voin kertoa on hieman fittimäistä yrittää saada selvää sanelusta, joka on puhuttu aivan liian kaukana mikrofonista tai mupellettu kasetille pullaa / karkkia / ruokaa / mitä vain suussa. No, kai sekin tästä.

Summa summarum: tällä hetkellä olen järjettömän onnellinen, vaikka perse vuotaakin kuin viimeistä päivää ja äitikin kiukuttelee ja on koko ajan masentunut eikä jaksaisi sytostaattihoitoja tai mitään muutakaan. Nooooh, pikkujuttuja... ;) 

Ihanaa toukokuuta, kevättä ja kesän odotusta kaikille, jotka nyt ylipäänsä lukevat tätä!
Kommenttien jättö noin niin kuin by the way olisi ihan suotavaa. ;)

THE FIGHT HAS REALLY BEGUN

Sytostaattitippa ja äidin käsi

Tukilääkitysarsenaali

Nämä kuvat kertonevat ehkä enemmän kuin tuhat sanaa. Äiti sai ensimmäisen annoksen doketakselia suoneensa viime viikon torstaina, ja alemmassa kuvassa onkin kaikki tarpeellinen: Neulasta-injektio, kortisonit, vatsansuojalääkkeet ja pahoinvoinninestolääkkeet. Ensimmäinen sytostaattitiputus meni järjettömän informaatioähkyn kourissa. Tokihan se oli aika paljon vanhan kertausta, eli sytostaattien sivuvaikutuksia, kuivan suun ja limakalvojen hoitoa, peruukin ostoa, Neulastan pistoa ja sen sellaista. Itse infuusio kesti peräti 1,5 tuntia, joten eipä tuo nyt niin paha nakki ollut ollenkaan. Kumpaakin jännitti hirveästi mennä syöpätautien klinikan ovista sisään The Ensimmäiseen Hoitoon, mutta jännitys lievittyi, kun kanyyli sujahti äidin suoneen ja 250 ml myrkkyä alkoi tippua ensin hitaammin ja sitten hieman nopeammin tipanlaskijan kautta. 

Sain kunnian hakea äidille jääpaloja imeskeltäväksi, sillä muun muassa Nunnuliinan blogista luin, että ne estävät suun kuivumista ja haavaumia. Ehdin hakea jääpalat hänelle jo ennen kuin sytostaatit tiputtanut hoitaja ohjeisti. Hand is sometimes quicker than the eye, vai miten se nyt menikään...? Äiti ei kuitenkaan olisi varmaan muistanut nappailla niitä, jollen olisi välillä tukkinut hänen suutaan jääpalalla. Lisäksi hain jaffaa ja mehua, joihin tuuppasin myös runsaasti jääpaloja. Eipä tullut tylsää ainakaan. Samassa huoneessa oli kaksi muutakin potilasta hoidoissa, mutta ihan vielä ei tullut kontaktia heidän kanssaan. Eipä tarvinnutkaan, sillä sytostaattihoitaja oli käytännössä koko äidin ensimmäisen satsin (SYTOSTAATTI-, senkin pervot!) ajan huoneessa keskustelemassa kanssamme. Täytyy sanoa, että yllätyin varsin positiivisesti hoitohuoneen (edelleenkin SYTO-, te pikkuiset likaisella mielellä varustetut murut) valoisuudesta ja huoneen seinillä olevista kauniista maisemajulisteista.

Eipä tuossa tiputuksessa mitään kovin ihmeellistä ollut. 
Hoidon loputtua äiti valitsi itselleen sytopipon, ja sitten huristelimmekin jo kotia kohti taksilla. Illalla äiti otti taas 7,5 mg deksametasonia eli kortisonia sivuvaikutusten estoon, ja seuraavana päivänä sain kunnian pistää hänen mahanahkaansa Neulastan. Ei siis äiti uskaltanut pistää itse, vaikka uhkailin, lahjoin ja kiristin. Otti tuo silti mallia tekosistani, joten ehkäpä seuraava kerta onnistuu omatoimisestikin? Luulen etteivät seuraavat sytosatsit jännitä enää ollenkaan niin paljon, kun on jo kerran ollut siellä ja tietää meiningin. Viimeiset kortisonit äiti napsi lauantaiaamuna, ja johan se vatsa oli oireillut. Onneksi on Somac, tuo pelastava lääke kaiken närästyksen avuksi. Tukka ei kuulemma lähde ihan vielä, joten olipa hyvä kun varasin tämän viikon torstaille äidille ajan peruukin sovitukseen. Täytyy siis itse ottaa vappupäivä iisimmin, etten päädy mukaan tuolle reissulle järkyttävässä krapulassa happamia skumpparöyhtäisyjä päästellen. ;) 

Näin.
Taistelu on alkanut toden teolla, ja sehän voitetaan, PRKL!

Lisäksi tässä on nyt kaikkea muutakin jännää tekeillä. Muutan tämän viikon lauantaina, ja sitä ennen on juhlittava tuo vappukin alta pois. Ensi maanantaina alkaakin jo uusi työ, joten en taida päästä seuraaville sytostaattikierroksille tai lääkärikäynneille mukaan. Mieheni muuttaa kamansa luokseni joskus kesällä, todennäköisesti Tuskan aikoihin. Jos hän nyt toteuttaa suunnitelmansa ja jää pienelle sairaslomalle helatorstaiviikon jälkeen, aion nakittaa hänet äitini seuralaiseksi lääkäriin ja sytostaattitiputukseen. Jos hän ei pääse, isäni saa sumplia keskenään omat työnsä. Vaikkei se sytostaattien tiputus nyt mikään big deal sinällään ole, niin meneehän se 1,5 tuntia nopeammin kun on juttuseuraa ja muutakin ajateltavaa kuin infuusio ja sytojen sivuvaikutukset.

Näin täällä.
Klara vappen, vi ska dricka bara vatten... INTE! ;)

FOLLOW YOUR DREAMS AND GO WITH THE FLOW

Elämäni on jo kauan tuntunut merkityksettömältä ja ihmeelliseltä haahuilulta. Onhan siinä toki paljon hyviäkin asioita, kuten ihana kumppani, kohtuullisen terveet vanhemmat ja satunnaisia keikkatöitä. Opiskelumotivaationi on kuitenkin ollut karkuteillä, ja oman alan keikat ovat vain lisänneet vastenmielisyyttäni alalle valmistumista kohtaan. Onko oikein, että ammattikorkeakoulusta valmistuu sairaanhoitaja, joka on jo valmistuttuaan valmis jäämään hermolomalle, kun psyyke ja kroppa eivät jaksa? Lisäksi mielessäni on jo kauan kytenyt haave mennä jatkamaan keskenjääneitä opintoja yliopistolle. Myönnettäköön se nyt, että opiskelin teologiaa enemmän tai vähemmän aktiivisesti 2000-luvun puolivälin tienoilla. Mikä sitten sai minut luopumaan unelmastani? Olin aina halunnut papiksi. Olin kirjoittanut jo ala-asteen ystäväkirjoihin unelma-ammatikseni "pappi", joten mikä sai nuorehkon naisen vaihtamaan yliopisto-opinnot ammattikorkeakoulututkintoon? 

Ex-aviomieheni ei voinut millään hyväksyä naispappeutta. Tokihan teologian maisterin paperit avaisivat monia muitakin ovia, mutta kun en tahtonut opiskella itseäni peruskoulun tai lukion uskonnonopettajaksi tai markkinoida itseäni liian aktiivisesti yhteiskunnan tehtäviin valmistavalta linjalta, motivaationi katosi ja pistin eräässä yhteishaussa paperit sisään ammattikorkeaan. Olisin voinut tietenkin uhmata exäni tahtoa ja hankkia itselleni liperit kaulaan, mutta olisinko kestänyt sitä, että ammattiani olisi hävetty koko helluntailaissuvun voimin? En usko että siinä elämäntilanteessa minusta olisi ollut siihen. Lisäksi olin opintojani aloittaessa nuori, sinisilmäinen, naiivi ja tiukasti omista (tai tässä tapauksessa ympäristön syöttämistä) käsityksistä kiinnipitävä nainen. Hyvä etten pomppinut kauhusta, kun joku professori luennolla esitti omista ajatuksistani eroavia käsityksiä Raamatusta ja sen tulkinnasta. Erottelin porukkaa uskovaisiin ja leipäpappeihin, ja motivaationi laski kuin lehmänhäntä. Niinpä sitten aloitinkin opintoni amk:ussa ja unohdin teologisen tykkänään. En ilmoittautunut poissa- mutten läsnäolevaksikaan, ja vielä vähemmän allekirjoittelin  tiedekunnastaeroamiskaavakkeita. Alitajuistako? Ehkä.

Lävitse käymäni syömishäiriön, avioeron, uuden suhteen, lapsen menetyksen ja tahattoman lapsettomuuden jälkeen motivaationi hoitoalaa kohtaan on lakastunut ja kadonnut. Jotain uutta on herännyt sisälläni. Silmäilen kirjahyllyssä lomailevia teologisen tiedekunnan tenttikirjoja ja huokailen. Mietin, olisiko minusta kuitenkin papiksi? Elämä on koulinut minua ehkä rankkojenkin polkujen kautta, ja väliin on mahtunut niin kapina- kuin jumalankieltämisvaiheitakin. Sittemmin löysin uskoni uudelleen, mutta erilaisena kuin aiemmin. Allekirjoitan edelleen Raamatun perimmäisen sanoman, mutta enää en katso kaikkea mustavalkoisten silmälasien läpi vaan hyväksyn erilaisuuden, erilaiset näkemykset ja sen, että pappien joukkoon mahtuu monenlaisia ihmisiä. Uskoisin, että minulla olisi paljon tätä nykyä paljon enemmän annettavaa kuin sillon hädin tuskin 20-vuotiaana ainoan työkokemuksensa McDonald'sin kassalta hankkineena tyttösenä. Nyt minulla on sekä työ- että elämänkokemusta ja tiedän myös sen, että armo kantaa ja sen varaan saa heittäytyä. Teologisen aikoinani en osallistunut opiskelijapippaloihin, ja jos jonnekin menin, paheksuin näkyvästi muiden alkoholinkäyttöä. Nyt voin itsekin mennä ja ottaa viiniä sen verran kuin mieli tekee, kunhan nyt ei haise raadolle seuraavan aamun luennoilla. 

Tajusin myös, että opinto-oikeuteni saattaa luurata jossain yliopiston uumenissa, joten the best part is: ei tarvitse hakea uudelleen opiskelemaan. Sain myös juuri uuden työpaikan, joten ensi vuoden ajan teen lujasti töitä ja kerään pesämunaa. Selvittelen samalla myös mahdollisuuksiani aloittaa opinnot uudelleen, otan yhteyttä opintojen ohjaajaan ja teen jonkinlaista opiskeluaikataulua niin, että saavuttaisin unelma-ammattini mahdollisimman pikaisesti. Vaikka joskus kapinoinkin kaikkien kauheiden elämänvaiheiden keskellä, tajuan nyt, että ehkä minua on valmisteltu juuri tätä varten, juuri tuohon ammattiin. Haluaisin päätyä sairaalapapiksi sinne, missä ihmiset surevat tai tarvitsevat kuuntelijaa. Haluan puhua lohdun sanoja ihmisille, jotka ovat toivottomia. Ja sitten pappi saa kahvia juodakseen...? 

Lopuksi haluan vielä jakaa kanssanne erään minulle kolahtaneen ajatuksen. Sen kirjoitti Nick Vujicic, australialainen mies, jolla ei ole ollenkaan käsiä tai jalkoja, ja joka silti elää täyttä elämää Jumalaa ja muita ihmisiä palvellen:

"Just because you can't see God's plan doesn't mean He doesn't have one."

INFORMATION ALERT!

Sallikaa minun pyytää anteeksi, etten ole kirjoitellut pitkään aikaan kuulumisia. Aika on hujahtanut nopeasti eteenpäin, ja tämä kevät ja tuleva kesä tuovat enemmänkin muutoksia elämään. En edelleenkään ole raskaana, mutta noin muuten muutosten tuulet puhaltavat elämässä, ja hyvä niin.

Eiliseltä päivältä päälimmäisin fiilis on "Onpas kyllä melkoinen informaatioähky". 
Äidillä on nyt todettu huonosti erilaistunut kainaloiden imusolmukkeisiin metastasoinut rintasyöpä, ja kävimme eilen rakkaan mammani kanssa syöpätautien klinikalle ensimmäistä kertaa ikinä. En ole koskaan ajatellut edes meneväni ko. lafkaan harjoitteluun, koska pelkäisin sen toimivan samalla lailla kuin Douglas Adamsin "Käsikirja linnunradan liftareille" -"trilogian" masentuneen androidin Marvinin asenne: masentavan kaikki muutkin. Nyt kuitenkin oli pakko mennä mukaan, koska isäni ei päässyt paikalle. Onneksi menin, sillä uuden informaation tulva oli valtava.

Ensimmäiseksi äiti pistetään kivasti sytostaattikuurille. Sehän toimii niin, että ensimmäiset kolme kertaa hän saa doketakselia iv. ja toiset kolme kertaa CEF-hoidot. Kaikissa noissahan on se ikävä sivuvaikutus, eli hiustenlähtö. Doketakselin ei kuitenkaan pitäisi aiheuttaa järjettömiä pahoinvointikohtauksia, ja hyvä niin. Lääkäri kuitenkin kirjoitti kaiken varalle Primperan-reseptin, mutta emme vielä hakeneet noita tabletteja. Doketakselihoidon aikana äiti saa popsia deksametasonia (eli kortisonia) 7,5 mg:n annoksen ensin illalla ennen hoidon alkua, sitten hoitoaamuna jatkaen vielä pari päivää samalla syklillä. Lisäksi hän saa valkosolujen kasvutekijää Neulastaa ihonalaiskudokseen pistettävänä injektiona. Minähän kilttinä tyttärenä lupasin hoitaa piikittämisen. Pääsenpähän samalla brassailemaan sairaanhoidollisilla taidoillani, hah hah. Yksi Neulasta -kynä maksaisi ilman erityiskorvausta B-lausuntoa vastaan 1900e. Siinä menikin lääkekatto täyteen niin että hujahti. ;) 

Ensimmäiset sytostaatit äiti saa jo huomenna.
Jännittää, sekä äitiä että minua. 
Sairaanhoitaja paasasi minullekin rintojen omatoimisen tutkimisen tärkeydestä, koska "rintasyöpä on periytyvää". Kiitos nyt tästäkin. Jos se tulee, se tulee. Ei kai tästä nyt enää voisi homma pahemmaksi mennä? ;) 

Tällaista tänne.
Onneksi tässä on kaikkea kivaakin tiedossa.
Sanonpahan vain, että jos en olisi ollut eilen äidin mukana, isä olisi tuikannut Neulasta-injektion jo 12 tuntia sytotiputuksen jälkeen eikä 24 tuntia kuten ohjeissa lukee.